Kotiinpaluu

A.Dannebey (2011)

Ethän kopioi tekstiä luvatta, sen sijaan kommentteja otan mielelläni vastaan.


_______________________________________________



I’m coming home
I’m coming home
Tell the World I’m coming home
Let the rain wash away all the pain of yesterday
I know my kingdom awaits and they’ve forgiven my mistakes
I’m coming home, I’m coming home
Tell the World that I’m coming
(Diddy)


Miten luonto voikin olla niin hiljaisen kaunis juuri ennen aamunkoittoa. Seisoin mietteissäni laivan kannella ja vedin sisääni ohi lipuvaa maisemaa. Saaret, salmet ja poukamat työntyivät esiin hämärästä. Sivelin kaiteelta kastetta kämmenelleni ja olisin maistanut sitä ellei kannella olisi seisonut muitakin matkaajia. Nouseva aurinko kultasi peilikirkkaat vedet ja lauma sorsia lehahti lentoon laivan sivuaallolta. Kun sataman nostokurjet ja kirkkaan valot vihdoin ilmestyivät näkyviin, tiesin että alkaisin itkemään. Pidättelin, mutta ei se mitään auttanut. Olin kotona ja se oli uskomatonta.

Annoin nousevan tuulen kuivata kasvoni ja seurasin aluksen manööveriä sen kiinnittyessä rantaan. Satama oli niin kotimainen. Olin nähnyt tiedä kuinka monta satamaa elämäni aikana, mutta mikään niistä ei ollut vaikuttanut läheltäkään tätä kotoista paikkaa, jossa kaikki oli järjestyksessä. Hieman vapisevin askelin astelin ulos laivasta ja maan kamaralle. En kumartunut maata suutelemaan. Emme me olleet sellaista sakkia, joka sellaista tekisi. Olin huojentunut, kiitollinen ja nöyrä, sellainen kuin pitkän poissaolon jälkeen kotiin palaavan pitikin olla.

Taksin ikkunasta katselin metsää. Heinäkuussa metsällä oli oma värinsä, mutta se oli ollut sama lapsuudestani asti. Vehreä. Taajamassa talot olivat myös samat, kuluneen rumat mutta tutut. Ostoskeskukseen oli lisätty pari uutta siipeä ja siitä oli muodostunut oma kaupunginosansa kujineen ja kävelysiltoineen. Taksin kuljettaja oli huomannut ahmivan ilmeeni ja hän kysyi “Ootko kauankin ollut poissa?”
“Olen”, vastasin ja kuljettajan yhä tuijottaessa taustapeilistä lisäsin “vähän yli vuosikymmenen.” Mies nyökytteli minulle tietävästi. Mutta ei hän voinut tietää. Se ei tunnu samalta kuin lomalta palatessa. Silloinkin ollaan tyytyväisiä, siis jos loma oli mennyt hyvin ja jos koti oli vielä paikoillaan. Se ei ole myöskään sama asia, kun palaa kotiin vuoden ulkomaan komennukselta. Harva asia muuttuu vuodessa. Itse saa ehkä vähän kusta päähänsä, mutta muuten elämä jatkuu samaan malliin. Se että palaa vuosikymmenen jälkeen, on kuin nousisi kuolleista.

Kuljettaja aukaisi takakontin ja sulki sen saman tien, luultavammin vähän häpeissään. Eihän minulla ollut matkatavaroita. Hän otti maksun ja ajoi tiehensä. Pihaa kiertävä pensasaita oli kasvanut niin paksuksi, että jos ei tiennyt missä sisäänkäynti oli, saattoi sen löytämiseen mennä pari silmäystä liikaa. Vaalea tiilitalo oli pysynyt muuttumattomana. Kukkia istui, roikkui ja makasi joka puolella. Ihmettelin mihin oli hävinnyt pieni kuusi joka oli kasvanut takapihan kulmassa. Maassa tökötti vain valtava kanto ja kannon päällä ruukullinen sinisiä kukkia. Ne eivät tuoksuneet muulle kuin kasville. Rojahdin pihakeinuun. Olisin voinut nukahtaa siihen iäisyydeksi. Mutta talosta kuului ääniä. Ja hetken päästä kahvin tuoksu leijaili ikkunan raosta. Hiivin sisään.

Koko suku oli koolla. Kaikki hymyilivät jotenkin helpottunutta hymyä. Vaihdoin kuulumiset itse kunkin kanssa ja valittelin, kun en ollut päässyt konfirmaatio-, ylioppilas-, hää-, kastajais- ja muihin juhliin. Kaikki antoivat anteeksi ja esittelivät kännyköistään kuvia edellä mainituista tapahtumista. Olin ulkopuolinen, totaalisesti out. Tunsin mutta en enään tuntenut. Kukaan ei ainakaan tuntenut minua. Olin kuulemma kovasti muuttunut ja puhuinkin kummallisesti. Ei kai sille mitään voi. Muilla mailla oleskelu jättää jälkensä. Pahin on tietenkin sen sieluun jättämä avoin arpi jolle ei mitään voi, paitsi ehkä kotiinpaluu. Ei minussa mitään sankarin ainesta ollut, joten en minä mitenkään polleana ansioitani esitellyt. Olin vain ollut poissa.

Hengähdin huojennuksesta kun suku kaikkosi ja koti hiljeni. Katselin huoneeni seiniä ja niillä riippuvia tauluja. Kaikki oli pysynyt ennallaan. Suoristin yhden taulun, joka oli vähän vinossa pölyjen pyyhkimisen jäljiltä. Peilistä näkyi samat silmät ja nenä ja suu kuin lapsenakin. Niitä ympäröi huolten ja väsymyksen aikaansaamat juonteet ja jopa rypytkin. Olin jotenkin kurtussa. Ylioppilaskuvassa minulle hymyili uutuuttaan kimmeltävä oma nuoruuteni. Piru, mietin, miten nuorena on helppo hymyillä, kun ei vielä tiedä mitä elämä osalleen on varannut. Vieressä hymyili neljä kaunista nuorta ihmistä, se taisi olla lukion abi-vuoden kaverikuva. Kaverit, heitä lähtisin seuraavaksi tapaamaan.

Bussipysäkillä seisoskeli pitkä ja jotenkin huojuva vanha nainen. Mietin, että voisiko tuo olla…ja silloin nainen kutsui minua nimeltä. Se oli naapurin rouva, olipas hän jo vanha. No saman ikäinen kuin vanhempani, mutta aika ei kohdellut kaikkia yhdenvertaisesti. Hän rupatteli ja kyseli ja minä kerroin. Bussi tuli ja pyysin kertalippua kuljettajalta, mutta mies ei tainnut ymmärtää. Hänkin tuli jostain muualta ja katseli minua turhautunein silmin. Toistin hitaasti mitä halusin ja sain lippuni. Istuin ikäiseni miehen viereen, joka ei edes vilkaissut minua. Hän näpytteli kännykkäänsä ja oli kuin en olisi olemassakaan. Jouduin nielemään kurkunpäälle nousseet hyvät päivät takaisin. Olin jo unohtanut kuinka helposti ihmiset voivat olla huomioimatta toisensa täällä, se oli vaivatonta. Vai olivatko kaikki vain niin ujoja. Bussi kaahasi keskustaan ja ennen kuin saavuimme Rautatieaseman päätepysäkille sanoin vieressäni kännyköivälle miehelle “Sinä saat tuosta vielä pahan niskavamman”, ja sujahdin bussin keskioville. Kävelin keskustan halki ja katselin muita jalankulkijoita. Ihailin miten nuoret pukeutuivat rennosti ja erikoisesti. Olimme sopineet treffit kaverin luokse.

Ihastelin ystäväni asuintalon sisäänkäyntiä, se oli mahtipontinen. Ystävä hyppäsi kaulaan ja halasi ja pyysi peremmälle. Häntä ei ollut aika muuttanut, mutta se on tyypillistä urheilijalta. Minulle esiteltiin kaikenlaisia aikaansaannoksia, matkamuistoja ja puolison työnkuvaa. Onneksi tunsin ystäväni pintakiiltoa syvemmältä. Pian asuntoon kopisteli kolme ikäistäni naista ja seurasi huudahtelua ja halailua ja toistemme ihailua. Olimme taas lukiossa. Hetken riemun jälkeen istuuduimme olohuoneen valtavalle harmaalle kulmasohvalle ja yritin olla uppoamatta sen sisään. Ystäväni vakavoituivat ja kyselivät. He halusivat tietää. Kaikkea en voinut kertoa, mutta uskon sanoneeni tarpeeksi. Se tuntui pahalta ja vaihdoin aihetta. Pöytään ilmestyi pientä naposteltavaa ja laseihin alkoholia. Tuntia myöhemmin olimme juovuksissa, ystäväni juomista ja minä heistä. Haukuttiin työt, naapurit, suku, poliitikot ja puolisot. Naurettiin julkimoille, lemmikeille, urheilulle, teeveelle ja internetin sosiaalisille verkoille. Puhuttiin rahasta lyhyesti. Kehuttiin lapsia pitkään ja lopulta kaikki palasivat koteihinsa onnellisen tyytyväisinä jatkamaan tavallista arkea. Paluubussissa seuranani oli kuusi muuta henkilöä ja istuuduin heistä mahdollisimman kauas. Väreilin katsellessani kaupungin valoja ja hiljalleen pimenevää yötä.

Uneni oli väkivaltainen, pommeja tippui ja kärsimys ja kauhu kumahtelivat päässäni. Jostain kaukaa kuului vaimeaa nyyhkytystä. Istuin sängyn reunalla ne aamun tunnit jotkat erottivat uneni aamiaisesta. Kun aurinko vihdoin oli tarpeeksi korkealla, alkoi kahvinkeitin porista. Istuuduin äidin kanssa terassille. Hän kaatoi minulle appelsiinimehua ja luki sanomalehden, aivan kuten jokainen kaunis ja kiireetön kesäaamu jonka olin kotona viettänyt. Olin taas lapsi, vailla huolia, se ei haitannut etten tiennyt mitä koko päivänä tekisin. Lounaaksi paistoimme pihagrillissä vihannesnyyttejä ja makkaraa. Iltapäivän makasin pihalla kirjaa lukien. Se oli se kirja, jonka olin aina halunnut lukea, mutta jonka olin aina jättänyt lukematta, koska luulin että ehtisin myöhemminkin. Kun suljin kirjan, käännyin selälleni ja näin taivaalla pilvet. Ne lipuivat verkkaisaa tahtia vasemmalta oikealle. Ne olivat niin valkoisia kuin pilvet vain saattoivat olla. Äitini tuli hakemaan minut puhelimeen.

Tuntia myöhemmin avasin etuoven parhaalle ystävälleni. Halaus kesti minuutteja. Kun olet kerran avannut sydämesi jolle kulle tiedät ettei sitä enään saa kiinni, vaikka mitä tapahtuisi. Meitä oli erottanut monen vuoden hiljaisuus, mutta nyt kun hän seisoi siinä suoraan edessäni, palasimme ajassa taakse päin. Lähdimme kävelylle. Ystävä tarjosi tupakan ja poltin sitä vanhojen aikojen muistoksi. Savu lievitti ja teki asioista eteerisiä. Istuimme sille samalle rantakalliolle, jolla olimme teineinä suunnitelleet tulevaa. On hassua miten asiat loppujen lopuksi kulkivat ennustettuja väyliä. Hän oli saanut suurperheen ja minä seikkailun. Sitä saa mitä tahtoo. Kuuntelin ystävän selostusta lapsista ja talosta ja olin näkevinäni kultaisen auran hänen päänsä yllä. En miettinyt asiaa sen kummemmin, pidin sitä todella erinomaisena. Kaukaa jylissyt ukkonen rynni päällemme ja juoksimme kaatosateen läpi sisälle. Sauna oli lämmin ja kattilassa porisi siskonmakkarakeitto.

Hengitin. Aamu oli valoa täynnä ja se tunki huoneeseen verhojen läpi. Olin nukkunut ilman unta ja oloni oli levollinen. Tiesin että tänään tapahtuisi jotain. Olin valmis.

He olivat kaikki läsnä. Kaikki jotka tunsin ja joilla oli jokin merkitys minulle. Hymyilin kun en osannut muutakaan. Arkku kannettiin sisään ja virret soivat. Hyräilin mukana. Kuuntelin papin puheet sivukorvalla, en uskonut kaikkeen hänen sanomaansa, osaan vain. Istuin siinä vanhempieni välissä ja mietin mitä vielä voisin sanoa. Sitten paras ystäväni nousi puhujan paikalle ja ryhtyi siteeraamaan viisauksia Star Warsista, se jos jokin lämmitti sydäntäni. Hän tunsi minut ehkä paremmin kuin kukaan. Seremonia oli kaunis ja lämmin kuin kesäpäivä jossa arkku laskettiin maahan. Se peitettiin seppelein ja kukin ja tunsin tuulen tarttuvan jokaiseen soluuni. Katsahdin vielä rakkaimpiin ja vilkutin. Matka avaruuksien halki oli pitkä ja saavuttuani kaiken alkuun muutuin tähtipölyksi.

1 kommentti: