maanantai 31. heinäkuuta 2017

Varjoliitoa laventelipeltojen yllä



Neliveto vei oppilaat ylös. Alas oli tultava itse.


Kuka ei olisi joskus nähnyt unta lentämisestä? On asia uneksia ja toinen tehdä unelmasta totta. Tällä kertaa olin vain matkassa mukana (bunkrausvastaavana), kun perheen miehet kiipesivät vuorelle ja hyppäsivät sieltä alas. 


Varjoliitokoulun edustalla

Varjoliitäjät ovat Ranskassa yleinen näky vuoristossa ja meren rannalla. Värikkäät varjot, tai ranskaksi sanottuna purjeet, täyttävät toisinaan koko taivaan. Näitä hurjapäitä aikansa katseltuaan mieheni päätti aloittaa harrastuksen. Teini-ikäistä poikaamme ei tarvinnut houkutella kauan lähtemään mukaan. Minua sen sijaan puhuttiin ympäri hieman pidempään antamaan lupa touhulle. Olen lentänyt tandem-lennon ja pidin siitä todella paljon. Poikamme teki oman ensilentonsa kaksi vuotta sitten. Silloinkin se tuntui hieman hurjalta. Mietin pitkään uskaltaako 14-vuotiasta päästää varjoliitokouluun.


Siniset taivaat, paikallinen arkkitehtuuri ja luonto...aah.


Mies löysi sopivan koulun seudulta, missä olemme viettäneet lomia ennenkin. Mévouillon on piskuinen kyläpahanen keskellä ei mitään Hautes-Alpesin ja Drômen rajalla. Seudun parhain valtti on 300 päivää aurinkoa per vuosi. Lentämisen suhteen se on hyvä juttu: sääolosuhteet pysyvät optimaalisina ja huono ilma harvoin sotkee lentosuunnitelmia.


Täydellinen laskeutuminen keskelle polkua laventelipeltojen väliin.

Viiden päivän kurssilla on tietenkin hintansa, mutta meidän perheessä rahaa laitetaan mieluummin elämyksiin kuin muuhun. Alkeiskurssin hinta oli 560,00 euroa per henkilö ja siihen kuului opetus, varjo ja muut välineet ja kuljetukset vuorten päälle. Opetus alkoi joka aamu noin seitsemän maissa. Keskellä päivää oli useamman tunnin tauko ja illalla opetusta jatkettiin viidestä ilta yhdeksään. Lento-olosuhteet aloittelijoille olivat parhaat aamulla. Illalla usein tuuli joko liikaa tai ei tarpeeksi ja kahteen otteeseen lennot jouduttiin peruuttamaan, mutta kaiken kaikkiaan viiden päivän aikana oppilaat tekivät yli kymmenen 5-15 minuutin pitoista lentoa. Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin enimmäkseen vain varjon nostamista ilmaan.


Laventeli kukki tänä vuonna kesäkuun lopussa.
Peltojen ohi ajaessa autossa tuoksui aina hetken parfyymikaupalta.

Ryhmä koostui kolmesta ensikertalaisesta ja viidestä muusta jo hieman enemmän lentäneestä. Koulussa oli samaan aikaan edistyneiden ryhmä, jonka eniten lentänyt oli varjoliitänyt yli 80 tuntia, mutta silti tarvitsi vielä koulutusta. Tämä jos jokin kertoo minusta siitä, että varjoliitoa ei opita parissa päivässä. Siihen menee vuosia ja kursseja on käytävä läpi useampi. Varjoliitämistä ei voi oppia muuten kuin lentämällä ja paljon. Minulle ei selvinnut mihin tahtiin oppilas voi kehittyä itsenäiseksi. Luulen että se riippuu henkilöstä. Mieheni ja poikani aloittelijoiden ryhmässä oli yksi parikymppinen nuori, joka selvästi pelkäsi joka kerta lentoon lähtemistä ja usein hän päätti olla lentämättä illalla, koska oli siihen liian väsynyt. Luulen, että jännittäminen verotti hänen voimiaan enemmän kuin muilla.


Astropoika kuussa.

Poikaani ei pelottanut ollenkaan. Jopa siinä määrin, että hänen pelottomuutensa tuntui minusta pelottavalta. Silti katselin hänen lentojaan mieli rauhallisena. Oppilailla oli radioyhteys koko lennon ajan kahteen opettajaan. Toinen lähetti heidät matkaan vuoren päältä varmistaen alkulennon. Toinen opettajista ohjasi heitä laskeutumispaikalta. Jokainen liike oli radio-ohjattu. Hymyilin kuin Naantalin aurinko, kun näin poikani ensimmäisen lennon. Hän sen sijaan oli kuin kävisi lentelemässä huvikseen tuon tuostakin, normale.





Varjoliito ei ole pelkkää lentoa. Lennon jälkeen on pakattava varjo. Ensin on selvitettävä jokainen ohut pieni naru ja sen päälle viikattava valtava varjo pieneen reppuun. Kahdestaan pakkaaminen sujui nopeammin, mutta touhusta oli pystyttävä selviämään yksinkin. Pahinta oli se kun narut tarttuivat maassa oleviin kasveihin. Taisi varjon mukana joutua pakatuksi muutama heinäsirkkakin. Varjot ovat todella hintavia. Sen tähden niiden käsittelyssä oli oltava erityisen varovainen ja se onneton, joka laskeutui piikkipusikkoon sai opettajalta mojovat haukut.


Pinoon ja pussiin.

Mieheni kertoi, että lennon aikana ei oikein ehdi ihailla maisemia, koska sitä keskittyy niin paljon varjon liikkeisiin ja opettajan puheeseen, joka on taukoamatonta. Häntä jopa hieman harmitti se, että hän ei ehtinyt nauttia lennosta. Sitä hän joutui odottamaan viikon viimeiseen päivään asti, jolloin opettajat antoivat heidän lentää hieman pidempään. Silloin hän vihdoin tajusi, että hei minä lennän!



Oppilaat varjoineen odottamassa hyppyä tyhjään.

Varjoliito on vaarallinen laji. Loukkaantumisia ja kuolemaankin johtavia onnettomuuksia sattuu usein, kokeneillekin lentäjille. Vertaisin lajin vaarallisuutta vaikka ratsastukseen. Kumpikaan ei ole riskitöntä. Kurssilla lentäminen asiantuntevien opettajien kanssa on varmaan yhtä vaaratonta kuin tuntiponin selässä köpöttely. Silti nollariskiä ei ole. Tuuliolosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti. Tuntiponikin voi säikähtää jotain ja heittää ratsastajan päin puuta (minulle kävi näin ns. pommin varmalla ponilla: seurauksena kyynärpään murtuma). Suurin osa varjoliitäjien onnettomuuksista tapahtuu laskeutumisen aikana. Yleisin vamma taitaa olla nilkkasiteiden revähdys. Sen tähden varsinkin aloittelijoita ei päästetä lentämään, jos tuuliolosuhteet ovat muuta kuin optimaaliset.  


Siellä se menee ja ihan yksin.

Mieheni ja poikani lensivät koko kurssin ilmaan minkäänlaisia ongelmia. He olivat joka ilta hyvin väsyneitä, mutta onnellisia. Mieheni alkoi suunnittelemaan uutta kurssia ennen kuin tämä ensimmäinenkään oli loppu. Poika sanoi lähtevänsä ehdottomasti mukaan myös.


Lentäjäpoika.
Olen seurannut näitä poikia hurjiin paikkoihin vuorten rinteille, mutta lentämistä en ole koskaan kaivannut. Laskuvarjo- ja benji-hypyt olen jättänyt väliin vienosti hymyillen. Ei nyt, eikä koskaan, kiitos. Jokaisella omat hullutuksensa. Minulle riittää toisten lentojen ihailu. Ranskassa varjoliidon voi aloittaa 12-vuotiaasta alkaen. Se vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja kykyä keskittyä opetukseen. Toisinaan osa matkaa vuoren päälle taitettiin jalan, koska nelivedollakaan ei päästy pidemmäs ja varusteet oli tietenkin kannettava tuo matka ylös itse. Itse lentäminen vaati miehen kertoman mukaan eniten käsi- ja vatsalihasvoimia. Lentoon lähtiessä pitää voida juosta kovaa jonkun matkaa.


Ja takaisin maassa mallikkaasti.


Lentäminen laventelipeltojen yllä, yli 30 asteen lämmössä oli miehelleni yhden suuren haaveen toteutuminen. Hän sanoi, että heinäsirkkojen sirityksen kuulee yllättävän korkeallekin ennen laskeutumista. Vaikuttaa siltä, että tulevinakin kesinä suuntaamme näille pelloille kuuntelemaan niiden soidinta.


Koko kylä lentämässä.
Mévouillon'in haja-asustusta ympäröivä laakso on yhtä varjoliitoreittiä. Alla olevasta kuvasta näkyy osa mäistä (tai miksi näitä lentoonlähtönyppylöitä suomeksi nimitetään?). Varjoliito-opettaja Gildas osoitteli alla lentäviä varjoja eräs ilta ja kertoi, että tuolla menee kylän posteljooni, tuolla lihakauppias jne. Paikallisia maanviljelijöitä ei ilmeisesti häirinnyt ollenkaan se, että heidän pelloilleen tupsahteli porukkaa tuon tuostakin. Sen sijaan se lehmä-parka, jonka takapuoleen yksi epäonninen mässähti varjoineen kaikkineen, oli ehkä toista mieltä.



Provence Parapente -varjoliitokoulun sivut

Kuulin kilpailevan koulun opettajan huutelevan radioonsa englantia. Oletan näin ollen, että opetusta saa muillakin kielillä kuin ranskaksi. Paikan päälle pääsee helpoiten (ainoastaan) autolla. Lähin kv-lentokenttä on Marseille. Me asuimme läheisessä Montbrun-lès-Bains'in kylässä, jossa oli ruokakauppa, posti, kylpylä, ravintoloita ja juoksemiseen soveltuva puisto. Ajomatkaa Mévouillon'iin oli vartti. Itse Mévouillon'issa ei ollut oikein mitään muuta varjoliitokoulun ja laventelipeltojen lisäksi.


Nämä ovat omia havaintojani tästä lajista. En ole asiantuntija. Lisätietoja on parasta kysellä suoraan varjoliitoon keskittyneistä kouluista ja yhdistyksistä.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.


Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.


Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.


Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäluettu: Our Dark Duet, Victoria Schwab (2017)

Lähde
Julkaisija: Titan Books Ltd (06/2017)
Sivumäärä: 368 (kovakantinen)
Sarja: Monsters of Verity


Ne, jotka seuraavat kirjasuosituksiani, tietävät, että Victoria Schwab on tämän hetken lempifantasiakirjailijani. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa, joka onneksi kasvaa kirjalla tai parilla joka vuosi. Tosin, Victoria toteaa tämän kirjan loppusanoissa, että Our Dark Duet oli tappaa hänet. Se olisi ollut suuri järkytys ja onneksi hän selvisi kirjastaan elossa. Schwab puhuu blogissaan ja twiiteissään usein ahdistuksesta, josta kärsii ja keinoista taistella sitä vastaan. Toivottavasti hän osaa pitää taukoa ennen kuin hyökkää seuraavien projektien kimppuun. Valitettavasti tiedämme, että rauta on taottava kuumana. Mutta silti.

Our Dark Duet on urbaania fantasiaa nuorille aikuisille. Se seuraa Monsters of Verity -sarjan ensimmäisen osan This Savage Songin tapahtumia. Kyseessä on kirjaduologia. Mielestäni duologioita voisi julkaista enemmänkin sen sijaan, että yritetään venyttää sarjoja kolmeen tai neljään kirjaan.

Jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, älä jatka tämän pidemmäs sillä tekstissäni saattaa esiintyä juonipaljastuksia.

Kate Harker on ryhtynyt hirviöiden metsästäjäksi isänsä kuoltua. Hän on jättänyt kahteen leiriin jakautuneen Verity-kaupungin ja löytänyt uusia liittolaisia uudesta kaupungista. Eräs ilta Kate törmää hirviöön, jonka kaltaista ei ole ennen tavannut. Tapaaminen ei jätä Katea rauhaan ja lopulta hän päätyy palaamaan Verityyn varoittaakseen August Flynniä.

August on ottanut veljensä Leon paikan hirviöitä vastaan taistelevan kaupunkiarmeijan johtavista sotilaista. August soittaa yhä viulua, mutta hän on luopunut toiveistaan olla joskus itse hieman ihmisenkaltaisempi. August syntyi hirviöksi ja on hyväksynyt osansa ja tehtävänsä muita hirviöitä lahtaavana sotakoneena. Hänen pahimmat vihollisensa, hirviömäiset Sloan ja Katelle kaunaa kantava Alice punovat omia juoniaan ja valmistelevat hyökkäystä. Katen yllättävä paluu saa kaiken horjumaan.

Schwab punoo tarinanlangat taiturimaisesti yhteen ja syöksee kerronan päätähuimaavaan kilpajuoksuun, jolle on vaikea kuvitella onnellista loppua. Kaikesta karmeudesta ja uhasta huolimatta lukijaa hellitään Augustin ja Katen kanssakäymisellä, joka kulminoituu ehkä tämän hetkisen nuorten aikuisten kirjallisuuden herkimpään suudelmaan.

Kuka on loppujen lopuksi hirviö ja kenen sielussa kaikuu suurin inhimillisyys? Teos esittää ikiaikaisen kysymyksen, johon Schwab vastaa tyhjentävästi. Sarjan teemat peilaavat omaa todellisuuttamme, kärjistäen toki, mutta ajatuksia herättävästi. Our Dark Duet on synkkää viihdettä. Se vierailee hetkittäin kauhu-genren puolella, mutta ei lipsu ensimmäisen osan asettamasta päänmäärästä tuoda lukijalle jotain uudenlaista, erilaista ja mielenkiintoista fantasian laajalle kentälle.

Erityisesti haluan mainita Victoria Schwabin onnistuneen jossain hyvin vaikeassa. Lukijana ei voisi olla onnellisempi näin onnistuneesta sarjan päätöksestä. Nimensä mukaan Our Dark Duet on synkkä tarina. Sille ei olisi voinut kirjoittaa toisenlaista loppua ja se on täydellinen. Victoria Schwab on antanut parastaan. Syvä kumarrus ja kiitos loistavasta työstä.

Suosittelen sarjaa ja myös Schwabin muita kirjoja kaikille hyvin rokkaavan fantasian ystäville.




torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusluettu: Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula (2017)



Kustantamo: Gummerus kustannus, 01/2017
Sivumäärä: 680 (sidottu)
Sarjan nimi: Metsän kansa

Ikimetsien sydänmailla on Mikko Kamulan historiallinen esikoisromaani, joka ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Raja fantasiaan on lähdeveteen piirretty viiva. Pidän teosta uutena reippaana osana suomalaisen perinnefantasian kaanonia. Kirjan hahmoihin lukeutuvat Rautaparran perheen vanhempien ja lasten lisäksi niin pirtin haltija Mökkö kuin kuin noidutut eläimetkin.

Suomi on metsäläisten maa. Ei meillä muuten julkaistaisi jatkuvasti metsän taianomaisuutta käsittelevää teosta. Kamulaisen metsään lähdetään erälle, siellä voi joutua metsänpeittoon, siellä voi saada niskaansa kirouksen tai törmätä ihanaan metsänneitoon. Jo tässä sarjan ensimmäisessä osassa melkoinen määrä metsään liittyviä uskomuksia käy toteen.

Gummeruksen sivuilta selviää, että kyseessä on kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa. Hieman arvelin ennen sen lukemista, että suomalaisesta korvesta voi repiä irti yhtä paljon. Miksipä ei, miksipä ei. En usko, että kirjailija saatikka varsinkaan kustantamo on lähtenyt tähän yritykseen syyttä. Enkä usko, että muidenkaan kannattaa pelätä kirjaan tarttumista, ainakaan tästä syystä.

Kamulaisen teksti on selkeää, ilahduttavalla tavalla. Se etenee loogisen lineaarisesti, ei poukkoili, eikä jaarittele. Paitsi noh, ehkä hieman, ihan alussa. Kirja alkaa melkoisen pitkällä alkuasetelman esittelyllä, missä kiinnitetään lukijan huomio nippelitietoihin. Mutta ei mikään ihme, sillä Kamulainen on kansanperinteen tutkija. Hän on vain päästänyt intohimonsa historiaan valloilleen. Ja hyvä niin. Joskus perusteellisuus on valttia.

Luin tämän reippaasti yli 600-sivuisen järkäleen muutamassa päivässä. Verraten nopeasti. Se jo sinällään kertoo tarinan imusta ja halustani heti nopeasti tietää mitä kaikkea jännää Heiskalle, Varpulle ja Tenholle tapahtuu. He ovat tarinan varsinaiset kertojat, Juko Rautaparran lapset, joista kullakin on oma persoonallisuutensa ja hyvät ja huonot puolensa. Kamulainen kuvaa perhedynamiikkaa aidosti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Savoon. Paikannimistä voi katsella kartalta hieman, missä mennään. Ajankuvaus on uskottavaa (tarvitseekohan tätä nyt edes mainita). Sen sijaan en kokenut metsää yhtenä tarinan henkilöhahmoista kuten monen muun 'metsää' ja sen taikaa tutkiskelevan teoksen kohdalla. Sen sijaan kaikki oudot satuolennot tunkivat kerronnan etualalle. Mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Kansanperinne ei ollut vain jollekin oudolle voimalle uhraamista ja suojataikojen tekoa. Ei hemmetti, tässä tarinassa haltijat oikein pistivät heilumaan. Fantastista!

Suosittelen kirjaa historiallisen fantasian ystäville, joille seikkailu ja selkeä juoni ovat lukuharrastuksessa tärkeällä sijalla,


Hyvää jussia kaikille blogin lukijoille, tehkää taikoja ja pysykää terveinä (elossa)!!!








tiistai 13. kesäkuuta 2017

Malice muutti (heppahörinää)

Uusi iso maneesi

Ihmisten muutto asumuksesta toiseen on rasittavaa touhua, mutta ei se eläimen muuttaminen tallilta toiseen aina mutkitta suju myöskään. Sain loppukeväästä tallinomistajalta ilmoituksen, että hän on saanut tarpeekseen ja vaihtaa seutua kuukauden päästä. Noh, olin kyllä ymmärtänyt hänen puheistaan jo aiemmin, ettei tallinpito aina ole helppoa, rahallisesti järkevää, terveyden kannalta fiksua jne. Osasin odottaa, että hän lyö hanskat tiskiin ennemmin tai myöhemmin. Olihan hän jo lopettanut opetustuntitoiminnankin.



Silti, otin uutisen vastaan hampaita kiristellen. Malice oli ollut hyvässä hoidossa ja pelkäsin, ettei uutta ja yhtä hyvää tallia löydy lähitienoolta helposti tai ei ainakaan samaan hintaan. Vähimmäisvaatimukseni hyvästä täysihoitotallista on : boksi talveksi ja päivittäiset ulkoilut tarhassa, turvalliset ja rauhalliset laitumet kesäksi, järkevä ammattinsa osaava tallinpitäjä, joka tuntee hevoset ja niiden tarpeet, fiksu hevoskohtainen ruokinta, jonkinlainen kenttä ja jopa mielellään edes pieni maneesi (koska Normandia) ja hyvät maastot lenkkejä varten.


Rauhallinen laidun

Entinen tallinpitäjäni ei onneksi jättänyt minua tyhjän päälle vaan suositteli uutta tallia, joka sijaitsee työmatkani varrella. Sovin sinne tapaamisen heti seuraavalle viikolle ja tutustuin Sophieen, joka oli perustanut yrityksensä vasta viime syksynä. Ihastuin paikkaan saman tien. Huomasin heti sisäboksit, jotka on rakennettu betoniharkoista, suihkun, valtavan hiekkapohjaisen maneesin, isot laitumet ympärillä, pienen mutta näppärän satulahuoneen. Kaiken tämän lisäksi Sophie kertoi lisäävänsä säilytystilaa kaapistoilla ja yrittävänsä muutenkin parantaa viihtyvyyttä.

Uusi talli ja uudet boksit

Huoahdin helpotuksesta. Olin löytänyt unelmieni tallipaikan. Tiesin heti, että täällä viihtyisi niin Malice kuin sen omistajakin. Sitten puhuimme rahasta. Maksoin edellisestä tallipaikasta 200 euroa kuussa. Se on oli mielestäni jo enemmän kuin korrektia, mutta Sophie pyysi tästä mielestäni luxus-heppahotellista vain 190 euroa. Raavin päätäni hetken ja kysyi, että kuuluuko tuohon hintaan nyt ihan kaikki, siis heinä, vesi ja rehutkin? Hän nyökytteli päätään ja lähetti minulle kopion vuokrasopimuksesta kännykkääni. Kaikki näytti hyvältä. Liian hyvältä?


Satulahuoneen ovi ja uudet laatikostot

Sovin entisen ja tulevan tallinpitäjäni kanssa Malicen kuljetuksesta ja kuukautta myöhemmin madame muutti. Lastasin ensimmäistä kertaa pienen kimon tammani kuljetusperävaunuun ja teimme 20 minuutin matkan uuteen talliin jännitys vatsanpohjaa kutitellen. Malicelle annettiin matolääke heti tulijaislahjana ja sitten hänet laitettiin pieneen karanteeniaitaukseen neljän ensimmäisen päivän ajaksi. Siinä Malice ehti tottua uuteen ympäristöön ja aidan takana höriseviin uusiin tallikavereihin kaikessa rauhassa.

Uusi suihku ja mietteliäs tallipoika

Täysin kolhuitta Malicen muutto ei sujunut. Kolme päivää ennen uuteen paikkaan lähtöä entinen tallinpitäjä oli siirtänyt pienen ja vihaisen takkutukkaponin samalle laitumelle Malicen ja Malicen rauhallisten kavereiden kanssa. En kaikesta yrittämisestä huolimatta onnistu ymmärtämään miksi. Keskellä yötä takkutukka oli häiriköinyt muita hevosia ja ajanut Malicen päin sähköpaimennettua aitausnauhaa. Tulos: syvä haava jalassa. Ja tallinpitäjä ei kaikilta omilta muuttopaineiltaan ja kiireiltään ollut huomannut sitä. Näin sen vasta illalla, jolloin oli myöhäistä kutsua eläinkääkäriä ompelemaan haavaan tikkejä. Onneksi haava ei vuotanut. Tein perusteellisen betadiinipesun ja heitin rukouksen hevoshaavoista huolehtivalle pyhimykselle, jotta se ei tulehtuisi.



Kävin seuraavan viikon ajan joka päivä tarkistamassa, puhdistamassa ja desinfioimassa Malicen jalkaa. Onneksi haava ei alkanut märkimään kuumasta ilmasta ja kärpäsistä huolimatta. Sen sijaan säikähdin hieman, kun Malice laskettiin uudessa tallissa uusien laidunkaverien seuraan. Jostain syystä suurikokoinen ja tähän asti rauhallisena tunnettu ruuna hyökkäsi Malicen kimppuun ja ajoi tätä takaa ympäri laidunta. En ollut koskaan ennen nähnyt moista. Uusi tallinpitäjäni haroi tukkaansa huolestuneena ja kysyi, olinko varma, että Malice on rauhallinen laidunkaveri. Vastasin, että tähän asti ollaan selvitty ongelmitta. Tietenkään keissiäni ei puoltanut tamman jalkaa koristava haava. Sophie huokaisi ja sanoi, että kai ne tuosta rauhoittuvat, mutta aivan varmalta se ei näyttänyt. Lopulta ruuna kyllästyi ja jätti Malice-paran rauhaan.



Seuraavien päivien aikana kävin tallilla joka päivä tarkistamassa, että kaikki on hyvin ja puhdistin samalla Malicen haavan. Sophie päätti lopulta vaihtaa laidunkavereita ja Malice pääsi sellaisten hevosten seuraan, jotka eivät yrittäneet hyökätä hänen kimppuunsa. Juttelin vihaisen ruunan omistajan kanssa siitä kuinka hevosemme joskus meidät yllättävät. Ne ovat eläimiä, niillä on omat hierarkiansa ja aina kemiat eivät pelaa. Uusi ympäristö voi tuoda esiin uusia piirteitä. Itse asiassa sama pätee ihmiseläimiinkin.

Malicen haava sulkeutui ja on jo paranemaan päin. Sen suhteen selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Olemme totuttaneet pikkutammaa uuteen kotiin pikkuruinen pala kerrallaan. Juoksutusta uudessa maneesissa. Lenkkeilyä lähimaastossa. Ratsain maneesiin kerta kerralta pidempään. Erityisesti nautimme suihkusta, jossa on ihanaa huljuttaa hiet ja liat pois. Talvella sitä tullaan käyttämään tiuhaan myös mudan poistoon.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Malicen uuteen talliin. Tallinomistajan kanssa kaikki on sujunut todella hyvin ja muutkin omistajat vaikuttavat mukavilta. Joskus muutos on parempaan suuntaan. Sitä ei kannata pelätä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Normandian maihinnousurannikko

Asnelles-sur-Mer


Sattumalta oleilin Ala-Normandiassa samana viikonloppuna, kun siellä vietettiin maihinnousun merkkipäivää. 73 vuotta sitten liittoutuneiden joukot rantautuivat Normandiaan. Siitä alkoi Ranskan vapauttaminen ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopan mantereella.



Museojeepit museon pihassa parkissa (sotapoliisit saivat parkkeerata
mihin halusivat ja ohjasivat usein liikennettäkin miten sopi juuri sillä hetkellä).

Maihinnousun muisteluun kuuluu museoajoneuvoilla huristelu museolta ja muistomerkiltä toiselle, asiaankuuluviin univormuihin pukeutuneena. Tunnelma rannikkokylissä on melko juhlava ja hetkittäin jopa riehakas, mikä voi yllättää totisempaan sotamuisteluun tottuneen suomalaisen.


Tuulikärryt rivissä ajajia odottomassa.


Ala-Normandian eli Calvadosin ja Manchen maakuntien rannikko on kaunis ja Belle Epoque arkkitehtuuriltaan pittoreski. Sotahistorian ihmettely kannattaakin yhdistää rannalla samoiluun, tuulikärryajeluun tai Calvados-liköörin maisteluun.


Paratroopers näytöstä museon terassilla.


Laskuvarjohyppääjille omistetun D-day experience museon edustalla saimme seurata näytöstä, jossa selitettiin sotilaiden varusteet. Minua kävi sääliksi raskaissa kamppeissaan auringon paahteessa hikoilevia poikia. Tosin ei tuo näyttänyt heitä häiritsevän. Hymyssäsuin he kertoivat turisteille miten 6.6.1944 oli sujunut paratroopersien osalta. Heillä oli suuri rooli maihinnousu operaation onnistumisessa. D-day experience museo on tuore lisä seudun museovalikoimaan (2014). Sen näyttelyesineisiin kuuluu enimmäkseen laskuvarjohyppääjien varusteita, mutta myös kenraali Dwight D. Eisenhowerin nahkatakki, jota koristavat harvinaiset neljä tähteä.


D-Day Experience museo


Museon tiloissa on myös lentosimulaattori, joka mahdollistaa virtuaalilennon laskuvarjohyppääjien kanssa. Pojan mielestä se oli ihan must, ja se on aika paljon sanottu 14-vuotiaalta.








Poika, tuuli ja leija.


Nyt 73 vuotta myöhemmin rannikko on kesäpäivänä kaunis ja rauhaisa. Aaltoja kuunnellessa ja tuulen suhistessa tuskin tulee ajatelleeksi, että kyse on entisestä sotatantereesta. Arromanches'in kylän edustalla siitä muistuttaa yhä liikuteltavan lastaussataman jäänteet, jotka muistuttavat mereen pudonneita mustia laatikoita. Seitsemän vuoden päästä maihinnoususta tulee kuluneeksi 80-vuotta ja on mahdollista, ettei veteraaneja enää ole ottamassa osaa juhlallisuuksiin. Heillä on aina ollut painava sanansa sanottavanaan jälkipolville: rauhan takia kannattaa taistella, mutta tärkeintä on yrittää säilyttää rauha hinnalla millä hyvänsä.




Tällä rannikolla on ikävä historia, mutta nykyään se on kaunis ja näkemisen arvoinen söpöine kylineen. Rantaviivaa myötäilevä tie on loistava esim. moottoripyörällä reissaaville (wink wink). Viikonloppuisin ja varsinkin kesäkuun ekoina päivinä tiedossa on toki hieman ruuhkaa, jeeppikulkueita ja muita ihmettelijöitä. Sodasta ja historiasta kiinnostuneille riittää nähtävää hautuumaita, museoita ja lentosimulaattoreita myöten.

Me yhdistimme kolmen päivän viikonloppuun annoksen hiekkaa, hieman historiaa ja yhden kaivoksen, hitunen petankkia ja ruokaa ja juomaa ranskalaisissa mittasuhteissa. Sunnuntai-iltana hieman ennen keskiyötä kymmenisen rantakylää ampui taivaalle ilotulituksia.

Emme törmänneet viikonlopun aikana minkäänlaisiin turvallisuusongelmiin. Silti on hyvä pitää mielessä, että Ranskaa ja muutakin Eurooppaa koetelleiden terroristitekojen takia, turvallisuustoimia on kiristetty huomattavasti. Yksi ryhmämme jäsen ei päässyt vierailemaan amerikkalaisten sotilaiden hautuumaalla, koska huolimaton turisti oli unohtanut reppunsa muistomerkin viereen ja paikka oli suljettu monta tuntia tästä syystä. Harmiton unohdus voi johtaa pitkiin ja turhiin odotuksiin. Kannattaa myös varautua siihen, että museoiden sisäänkäyntejä vartioidaan ja käsilaukut tarkastetaan.

Ala-Normandiaan ajaa Pariisista parissa tunnissa (liikenteestä riippuen). Caen'in ympäri vievän kiertotien (N814) kohdalla kannattaa varautua ruuhkiin ainakin perjantai-iltaisin.




torstai 1. kesäkuuta 2017

Juuret, missä ne lopulta ovat vai ovatko missään?




Ryhdyin tekemään hetken päähänpistosta sukututkimusta Karjala-tietokannasta. Sukupolvi toisensa jälkeen loittonin isovanhempieni isovanhempien ajasta ja päädyin lopulta 1700-luvun puoliväliin. Kovin helppoa tämä ei tietenkään ollut. Kirkonkirjojen merkinnät ovat enimmäkseen selkeitä ja tarkkoja, mutta toisinaan niistäkin löytyy pieniä ongelmia sukututkijan näkökulmasta, kuten se, että sukunimen kirjoitusmuoto on muuttunut.

On siirrytty ruotsinkielisestä versiosta suuhun paremmin sopivaan ja sitten takaisin sata vuotta myöhemmin. Sukunimen historiaa voi ymmärtää paremmin, jos vertaa sitä kansakuntien historiaan. Suomea on palloteltu milloin Ruotsin milloin Venäjän vallan alla, sitten on ollut sisällisotaa ja sotaa ulkovaltaa vastaan. Nimi on saattanut joskus olla riippakivi ja toisinaan pelastus.

Sukututkimus on monella tapaa mieltä askarruttavaa. Esi-isien ja äitien elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista: syntymä, kaste, rippi, häät, muutto ja kuolema - huom. kuolemansyy on usein merkitty kirkonkirjoihin ja saattoi olla toisinaan yllättävä ja traaginen. Kirjoista löytyy myös yleensä ammatti. Tosin se nyt koski 1700- ja 1800- luvuilla vain miehiä. Naiset olivat kotona... tai naimattomia.

Suurin mielenkiintoni kohdistui kuitenkin siihen, mistä sukuhaara oli alkujaan Karjalaan tullut. Viimeisin melko varma esi-isä oli syntynyt Karjalassa vuonna 1755. Hämärän peittoon jäi mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tutkimukseni tyssäsivät tuohon. Oletan, että suku (jonka sukunimi kuitenkin on perin ruotsalainen) oli muuttanut Ruotsin kuningaskunnasta jossain vaiheessa alusmaahan. Oliko joku kantaisistä saapunut Suomen puolelle sotimaan jossain kuningaskunnan sodista Venäjää vastaan? Lähettyvillä ainakin sijaitsi useampi ruotsalaisten varuskunta, joista ehkä lähti väkeä koettelemaan onneaan rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen sen sijaan että olisi hypännyt laivaan ja palannut kotiin. Upseereita aateloitiin ja heille myönnettiin maita. Perustettiin fabriikkeja. Rakennettiin kartanoja. Työtä oli tarjolla.

Tämän pienen sukuhistorian valossa pohdin, että kuinka nopeasti ihminen juurtuu asuinmaahansa? Ulkosuomalaisena en usko, että tuo käy yhdessä ihmiselämässä, vaikka synnyinmaasta voikin jollain tavalla vieraantua nopeastikin. Jos kysytte minulta, mitä keppari tarkoittaa, vastaan keskikalja. En puhu enää samaa suomea kuin Suomessa asuvat. Kieli on vain yksi esimerkki.

Suomessa aikanaan syntynyt esi-isäni taisi kyllä koko elämänsä tuntea itsensä melko ruotsalaiseksi. Suomeakin perheessä alettiin tosissaan puhua varmaan vasta joskus 1800-luvun alkupuolen tienoilla, jolloin asuinpaikkakin vaihtui. Romanovit olivat tulleet valtaan. Avioiduttiin paikallisten kanssa ja omaksuttiin heidän kieli ja tavat. Ryhdyttiin tavallaan karjalaisiksi. Sukujuuret taisivat nopeasti unohtua ja olihan jo useampi sukupolvi syntynyt Karjalassa.

Se mistä ihminen on kotoisin taitaakin olla enemmän fiiliksestä kiinni kuin geeneistä ja sukupuusta. Täällä Ranskan valtakunnassa pidän itseäni usein marsilaisena. Silti, on toki kiva tietää mistä tulee. Ja jotenkin kohtalon oikkuna, otin minäkin uuden nimen, joka on peräisin Tanskasta tai Etelä-Ruotsista. Älkää kysykö miten sellainen on tänne Normandiaan eksynyt. Se on mysteeri. Kovin ranskalaisia nämä tanskalaiseni ovat joka tapauksessa, syövät patonkia ihan kuin muutkin.

Sukututkimus paljasti minulle myös sen, että sukulaiseni ovat kautta aikojen olleet liikkuvaista sorttia. En suinkaan ole ensimmäinen ulkkari tässä sukupuussa ja tuskin viimeinen.

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut


Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.
"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 
Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140
Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.
-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.
-Punaistakin?
-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.
-Uskoitko?
-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.
 
 
 
 
 


perjantai 19. toukokuuta 2017

Luettu: Itämeren Auri, Johanna Valkama, 2016

Johanna Valkaman kotisivut

Julkaistu: 04/2016
Kustantamo: Otava
Sarja: Metsän ja meren suku #1
sivumäärä: 443 (kovakantinen)


Haa! Sain taas itseni kiinni kirjarikoksesta. Täysin vastuuntunnotonta touhua puolestani. Olin lykännyt - vain jumalat tietävät miksi - Johanna Valkaman Itämeren Aurin lukemista vuoden verran. Mikä mäntti, oikeasti. Onneksi kukaan ei kuollut tästä syystä, mutta kuitenkin, on häpeällistä pantata hyvää luettavaa vain koska........................ ja vielä ilman mitään hyvää syytä.

Voi kuinka ihana tämä tarina onkaan. Lukekaa esittely täältä, jos ette jo tiedä mistä on kyse: komeita urhoja, salaperäisiä noitia, metsänneitoja, huimia merimatkoja. Johanna Valkama on koonnut teokseensa kaiken mitä hyvältä tarinalta voi odottaa.

Auri on topakka, elämäänsä melko tyytyväinen melkein valmis parantaja, vaikkakin tulevaa pohdiskeleva nuori nainen Suolammen kylästä. Eräänä päivänä hän löytää karhun raateleman tuntemattoman nuorukaisen metsästä, ja koska universumi on hyvin tehty, on hänellä taito ja voimat hoitaa tuo outo ja herttisen komea miekkonen tolpilleen. Haakon on tullut meren takaa ryöstelemään kaukaiseen linnavuorten maahan. Suuren aarteen sijaan hän löytääkin jotain arvokkaampaa. Aurin ja Haakonin tie kulkee mutkitellen Hämeen kautta Itämeren eri kolkkiin ja täysin kolhuitta ei matkasta selvitä.

Valkaman kieli on eleetöntä, vaikkakin voimakasta. Sellaista perisuomalaista, ei turhia venkoilla, mutta asiat ilmaistaan selkeästi ja heittelee hän sekaan kansanperinteestä lainattua runolaulantaakin. Hänen tekstiään on ilo lukea. Tarinaa kuljetetaan verkkaiseen tahtiin, ei liikaa viipyillen, turhia suvantoja vältellen, mutta silti ympäristöä kuvaillen, luontoa ihaillen ja ajankuvaan tutustuen. Pidän Valkaman valitsemasta tavasta näyttää juuri sopivassa määrin asioita, esineitä ja asumuksia, mutta missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että tässä nyt selostetaan lukijalle kuin seminaarissa, että näin elettiin tuolloin muinoin (mikä on melko väsyttävää).

Purjehtija minussa tykästyi tietenkint tarinan seilaukseen, saaristoon, kauppasatamiin ja paikkoihin, joista moni on tuttu perhepurjeveneessä vietetyiltä kesiltä.

Kirjan pituus on juuri sopiva ja on melkein ihme, että näinkin iso tarina mahtui hieman päälle neljäänsataan sivuun. Bravo kirjailijalle ja kustannustoimittajalle. Hyvää työtä! Sivujen päätyttyä olin enemmän kuin tyytyväinen. Loppu on täydellinen. Sitten vielä ilouutinen: kyseessä on sarja, eli saamme Johanna Valkamalta lisää jo kesäkuussa, mikä on kohta. Jeesh! Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa, jossa ilmeisesti tulee esiintymään osittain samoja henkilöhahmoja kuin tässä esittelemässäni ensimmäisessä osassa, mutta ajassa on siirrytty jonkin verran eteenpäin ja sankaritar on uusi. Kirjan esittelyn mukaan tiedossa näyttäisi olevan paljon jännää.

Suosittelen kirjaa Itämeren alueen muinaishistoriasta ja viikinkiajasta kiinnostuneille. Kirjassa on kaikki hyvän romaanin ainekset: matkantekoa, muinaisia uskomuksia, hitunen taikaa, historian tuntemusta, romantiikkaa, taistelua ja oman tiensä kulkemista. Loisto romaani!

Johanna Valkaman kotisivuilta löytyy linkkejä tarinan tapahtumapaikoille ja muutakin infoa aikakaudesta. Historiahan ei ole kiveen kirjoitettu. Se valottuu pala palalta uusien arkeologisten löytöjen myötä. Käypääkä vilkaisemassa Helsingin kansallismuseossa ULFBERTH-viikinkimiekkoja. Ohessa pari museofriikin intoilukuvaa parin vuoden takaa.









torstai 4. toukokuuta 2017

Luettu: A conjuring of light #3, V.E. Schwab (2017)

Kirjailijan kotisivut


Julkaistu: 02/2017 Tor Books
Sivumäärä: 624
Sarja: Shades of Magic, kirja #3

(Sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Jos et ole niitä lukenut, duh, lue ne ennen kuin kurkit tätä postausta.)


Victoria Schwab on fantastinen kirjailija. Aloin fanittamaan hänen tuotantoaan luettuani Shades of Magic -sarjan aloitusosan A Darker shade of Magic'in. Lumous pysyi yllä sarjan toisen osan A gathering of shadows'inkin yli, mutta valitettavasti sarjan päätösosan kohdalla se päästi minut otteestaan.

En kyennyt keskittymään teokseen ja jätinkin lukemisen kesken useaan otteeseen. Palasin kirjan pariin vain saattaakseni trilogian loppuun.

A conjuring of light punoo tarinan säikeet yhteen kuten itseään kunnioittavan päätösosan kuuluukin, mutta mielestäni V.E. Schwab ei onnistunut pitämään kudetta kasassa. Kerronta tarpoo paikoillaan hektisen alun ja lopputaistelun välillä 400 sivua.

Kell, Lila, Rhy, Alucard ja Hollande lyöttäytyvät yhteen taistellakseen haamukuningas Osaronia vastaan. Osaron uhkaa punaista Lontoota mustalla magiallaan ja yrittää sysätä Rhy'n ja Kellin isän valtaistuimelta.

Trilogian toisen osan kevytmielisempi areenataistelu on muuttunut oikeaksi sodankäynniksi ja hovielämään kuuluvilta juonitteluiltakaan ei vältytä. Tarinaa maustavat erilaiset taikuudet kuten myös Kellin ja Lilan syventyvä rakkaus, mutta myös prinssi Rhy'n ja merirosvo Alucardin romanttiset välienselvittelyt. Tummemman pohjavireen tarinaan luo jatkuva uhka Osaronin osalta ja moni menettääkin tarinan edetessä rakkaitaan.

Victoria Schwab on luonut supertaikojien oman rodun, antarit, joihon Kell, Lila ja Hollande kuuluvat. He käyttävät veritaikaa ja ovat sen tähden muita taikojia voimakkaampia. Heidät tunnistaa toisesta kokonaan mustasta silmästä ja he ovat myös ainoat, jotka kykenevät matkaamaan todellisuuksien välillä yhdestä Lontoosta toiseen. Näiden kykyjen takia he ovat myös vaarassa, koska keskenään kilvoittelevat kuningashuoneet haluavat heidät omiin riveihinsä, tai orjikseen.

Shades of Magic on kirjasarjana virkistävä uusi tulokas fantasian ystäville. Suosittelen sitä kaikille taioista ja muista maailmoista innostuneille. Vaikka sarjan viimeinen osa ei minua sytyttänyt täysin, ei se silti heikennä koko sarjan lumoa. Odotan innolla V.E. Schwabin The Monsters of Verity -duologian toista osaa Our Dark Duet, joka ilmestyy kuukauden päästä (me onnekkaat fanit saamme lukea todellakin kaksi uutta teosta vuodessa tältä kirjailijalta!!!).





lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ponnistus ennen suurta tuntematonta (kirjallisuusblaablaata)

Työn jäljet
Editoinnin loppusuora häämöttää. Tunnen sen värähtelevän työpöydän jalkojen alla ja haistan ilmassa painomusteen suloisenkitkerän tuoksun (vai onko se vain naapurin pihalla palavat risut). Olen editoinut yhden julkaistun romaanin ja melkein kolme muuta käsikirjoitusta. Joka kerta prosessi on ollut erilainen. Julkaisuun asti mennyt teksti työstettiin kustannustoimittajan kanssa ja sitä ei voi verrata loppuun vietynä projektina näihin vielä julkaisupäätöksiä odottaviin.


Sen verran kerron kuitenkin, että verrattuna nyt työstettäviin teskteihin, muistelen esikoisen editoinnin olleen melkoista pimeässä metsässä haparointia. Luin tekstiä kerta toisensa jälkeen, joka kierroksella sitä parannellen sieltä täältä. Tämä siis jo ennen kustantamoihin lähettämistä. Sitä ennen olin työstänyt tekstejäni yhden toisen kirjailijan kanssa, jolta opin paljon. Se oli harjoituskäsikirjoitus, josta ei ollut tietenkään sen keskeneräisyyden takia muuhun kuin opetusmateriaaliksi. Tekemällä oppii.


Nyt työstämäni käsikirjoituksen raakaversio valmistui kolmen kuukauden kirjoitushuuman tuloksena. Korjaan paljon jo kirjoittaessa. Palaan edellisellä kerralla kirjoitetun tekstin pariin lukemalla ja parantelemalla. Kirjoitan tiiviisti, liiankin. Sen tähden lisään enemmän kuin poistan ensimmäisillä korjauskerroilla. Lisään varsinkin kuvailua mutta myös tilanteiden selkiyttäviä selityksiä.


Sovellan editoidessa nyrkkisääntöä, jossa ensimmäinen versio on minulle ja sitä seuraavat lukijoille. Kerron ensin tarinan itselleni ennen kuin muokkaan sen muotoon, joka kelpaa muillekin luettavaksi.


Olen joutunut kirjoittamaan paljon kokonaan uusiksi. Olen myös poistanut paljon kokonaisia turhia kohtauksia. Omaan tekstiin ei saa kiintyä. Sitä pitää voida kohdella kaltoinkin, mutta on pidettävä auki niin silmät kuin sydän ja kyettävä tunnistamaan tekstistä sen voimakkaimmat ja tehokkaimmat kohdat. Niitä pitää vaalia.


Joskus, kun tähdet ja kuu ovat juuri oikeissa asennoissa, teksti purkautuu ruudulle täydellisenä. Näitä kohtia ei pidä sekoittaa kirjailijan lemmikeihin, niihin kuuluisiin, jotka päätyvät mikroaaltouuniin. Lemmikin tunnistaa siitä, että sen kirjoittaminen tuntui kivalta, mutta mitä todennäköisemmin se palveli vain jotain kirjoittajan henkilökohtaista tarvetta kirjoitushetkellä. Päivää paria myöhemmin sama tekstinpätkä ei taas vaikuta enää samalla tapaa. Se on lattea, kliseitä täynnä ja yleensä myös täysin turha kokonaisuuden kannalta. Sen voi lempata oitis.


Olisi ihanaa jos koko käsikirjoitus olisi yhtä kultahippua, mutta toisaalta ei sellaista kukaan jaksa lukea. Lukija tarvitsee vaihtelua, rytmitystä. Kultahippu on se kohta käsikirjoitusta, joka saa lukijan rakastumaan tekstiin. Se on kohta, jota ilman käsikirjoituksella ei olisi sielua. Rusina pullassa. Niitä voi olla tietenkin useampi per käsikirjoitus/kirja. Riippuu pituudesta ja tyylistä kuinka paljon niitä kannattaa ripotella taikinaan.


Kultahippujen vaaliminen on vielä helppoa, kun oppii ne tunnistamaan. Sen sijaan huonon tekstin tunnistamiseen ei tarvita lahjakkuutta ollenkaan. Teksti vain tökkii, se ei toimi ja se tuntuu kömpelöltä, paskatekstiltä. Sitä lukiessa tekee mieli lopettaa koko homma, koska se saa kirjoittajan tuntemaan itsensä maailman huonoimmaksi.


Kun olen itse päässyt yli huonoimmuuselämyksestäni, luen tekstin hampaat irvessä ja mietin kuinka sitä voisi parantaa. Miettimiseen menee välillä kaksi sekuntia. Ratkaisu voi olla hyvinkin helppo. Joskus pelkkä deletointi ratkaisee kaiken. Huh, olipa jees. Joskus teksti on sen arvoista ja juonen kannalta riittävän tärkeä, että sen lause lauseelta ja sana sanalta korjaaminen on välttämätöntä. Siihen menee tietenkin usein koko päivä. Ja sitten on myös kolmas vaihtoehto: uudelleen kirjoittaminen.


On kirjailijoita, jotka kirjoittavat koko käsikirjoituksen uudelleen. En tiedä miltä heidän raakaversionsa muistuttavat, enkä tiedä haluanko tietääkään. Minulla itselläni on yksi tälläinen projekti odottamassa vuoroaan, mutta se vaatii täydellistä uudelleen kirjoittamista vain ja ainoastaan siitä syystä, että aikanaan kirjoitin sen tietämättä mitä olin tekemässä. Jälki oli sen mukaista, eikä sitä voi fiksata paremmaksi muuten kun aloittamalla kaiken alusta. No big deal. No itse asiassa on. Sen takia en ole vielä aloittanut, vaan työstän muita projekteja.

Kirjoittamaan oppii, mutta editoimaan myös. Kirjat syntyvät hitaasti, hyvät kirjat vielä hitaammin.

Loistavaa pitkää kylmää sateista viinillä maustettua takkatulen lämmittämää ja reipasta vappuviikonloppua, kirjojen parissa tietenkin!!!














perjantai 7. huhtikuuta 2017

Luettu: Hän sanoi nimekseen Aleia, Erika Vik, 2017

Gummeruksen esittely kirjasta

Julkaistu: 02/2017 Gummerus
Laji: fantasia
Sarja: Kaksoisauringot
E-kirja: 343 sivua

Hän sanoi nimekseen Aleia 'lla  on meriittinsä, melkoinen pino niitä itse asiassa. Kirja on ihastuttava, mutta samalla se myös sai tämän tytön tuhisemaan.

Kyseessä on puhdasverinen fatasiateos, joka on ensimmäinen Kaksoisauringot-sarjasta. Star Wars fanina oletan tietenkin, että Vikin luoman maailman kaksoisauringot ovat kunnianosoitus aavikkoplaneetta Tatooinen tähdille. Tarina alkaa syrjäisen kylän baarista ja tappelusta, jossa humaltuneet turkismetsästäjät saavat ansionsa mukaan salaperäiseltä muukalaiselta.

"Mennään pojat etsimään pari huoraa", Aarno ehdotti sovinnollisesti. Majavaturkkinen pysähtyi töksähtäen. Katse pyyhkäisi kadun yli ja pysähtyi mulkoilemaan kapakan kylttiä kuin se olisi juuri solvannut häntä. Hän kohensi asevyötään. "Ensin hankitaan lisää viinaa." Hän marssi kadun yli ja toverit seurasivat.  (s. 7)
 

Vik kirjoittaa selkeän tehokkaasti. Kieli on tyylikästä. Hänen tekstiään on ilo lukea. Samalla Vikin esikoinen onnistuu olemaan äärimmäisen visuaalinen. Lukijaa viedään lännenfilmistä toiseen ja Sergio Leonen tunnarit soivat taustalla. Erika Vik on graafinen suunnittelija ja kirjan upea kansi on hänen omaa käsialaansa.

Muistinsa menettänyt nuori ihmisnainen (tai tyttö - ikä jäi epäselväksi) tuupertuu Corildon Ma'Bathaen etuovelle. Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran tuulien tutkija on herrasmies ja hän ottaa naisen/tytön hoiviinsa. Tarinan edetessä lukijalle esitellään pitkä lista mysteerejä:

- Miksi Aleia on menettänyt muistinsa?
- Miksi hän päätyi juuri Corildonin ovelle?
- Ketä tai mitä hän pakenee?
- Mitä Corildonin vaimolle tapahtui?
- Mistä johtuvat oudot uudet tuulet?
- Mitä tulilinnut ovat ja miten ne liittyvät tarinaan?
- Kuka on mies, jolla on toinen valkoinen kivi?
- Minkälaisen voiman valkoiset kivet sulkevat sisäänsä?
- Miksi sininen fennekki seuraa Aleian jälkiä?
- Miten Klaani liittyy Aleiaan?
- Miten Aleia liittyy seleeseihin, vai liittyykö mitenkään?

Tässä vain muutama näin alkajaisiksi.

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja kahden toisilleen tuntemattoman henkilön matkasta halki upeiden lännenmaisemien. He kohtaavat värikkään kokoelman henkilöitä, joista osaa odottaa traaginen kohtalo. Kirjan ehdoton vetovoima on tytön ja vanhemman miehen välille hiljalleen syttyvä ystävyys, ja niin kauan kuin he ovat liikkeessä, tarina puuskuttaa vauhdilla kohti hiljalleen tummuvaa horisonttia.

Sitten yllättäen noin 3/4 kirjasta tuo hienosti rakennettu jännite katkeaa. He saapuvat paikkaan, jonka tapahtumien merkitystä tarinalle en ymmärtänyt. Tämä kirja ei mielestäni tarvinnut lukijaa mahdollisesti koukuttavaa romanttista epäröintiä. Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mielestäni voinut kaikessa loistavuudessaan hypätä näiden haparointien yli. En ole romantiikkaa vastaan, mutta tässä se ei vain jotenkin kolahtanut.

Kyseessä on trilogia ja trilogia vaatii omat kommervenkkinsä mitä tulee tarinan kuljetukseen. Mielestäni on täysin hyväksyttävää, ettei ensimmäisessä osassa paljasteta kaikkea. Sen sijaan sarjan ensimmäinenkin osa voi jo raottaa hivenen mysteerien verhoa. Vik heiluttaa korillista pääsiäismunia lukijan nenän edessä, muttei anna tarttumaan niistä yhteenkään. Jäin kaipaamaan edes jotain sillä kiinnostuin tarinasta ja henkilöhahmoista.

Tietenkin joudun lukemaan elokuussa ilmestyvän jatko-osan Seleesian näkijä. Turhautumiseni on vain hyvä merkki tai sitten se tarkoittaa, että alan olla liian iäkäs lukemaan nuorten aikuisten fantasiaa (*kohottaa katseen hetkeksi kattoon*).

Pidin kirjasta todella ja halusin pitää siitä vielä enemmän. Goodreads-sivuston tähditystä miettiessäni vaapuin kolmen ja näljän välillä, mutta laitoin silti neljä tähteä vahvan debyytin ansiosta. Toivon, että jatko-osissa siirrytään takaisin Vikin luomaan ainutlaatuiseen tunnelmaan ja taianomaiseen maailmaan, jossa revolverit sauhuavat ja pienet siniset ketut juttelevat liskojen kanssa. Toivotan Kaksoisauringot-trilogialle tuulta purjeisiin ja menestystä kirjamaailman myrskyisillä merillä.


Suosittelen vierailemaan Erika Vikin kirjailijasivuilla, joilta löytyy kirjailijan kuvituksia ja muuta mielenkiintoista sarjan maailmaan liittyen.




tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ranskalle uusi hallitsija

Napoleonin tossut


Ranskalaiset valitsevat toukokuussa maalle uuden presidentin. Vanha päätti jo olla ottamatta osaa kilpaan, mikä on sinällään erikoista, mutta ymmärrettävää: sitä itseään on satanut herra Hollanden niskaan riittävästi. On turha lähteä kaatamaan saavia päähän itse.

Vaaliehdokkaat ovat kirjava joukko henkilöitä, joita melkein kaikkia yhdistää halu (jos ei jopa varmuus) tehdä paremmin kuin edeltäjä. Äkkisiltään moni ehkä hörähtää ja ajattelee, että tuo nyt ei ole vaikeaa, sillä mitä sosialistit muka saivat aikaan? Avioliitto-oikeuden samaa sukupuolta edustaville. Ja siinä kaikki?

Ranskalainen puoluemaailma on hassussa tilanteessa: kerrankin kaikki ovat samaa mieltä edellisen hallituksen epäonnistumisista. Oikeiston lisäksi myös vasemmisto on pahoillaan, käärmeissään. Sen tähden varsinaisen sosialistipuolueen rinnalle (tai siitä riittävän pitkän hajuraon päähän) on syntynyt rypäle uusia puolueita, joiden ohjelmat vaihtelevat äärivasemmistolaisesta liberaaliin.

Vasemmisto on jakautunut. He eivät ole onnistuneet yhdistymään yhdeksi rintamaksi oikeistoa ja äärioikeistoa vastaan. Heidän ainut tukensa ja turvansa liittyy erinäisiin skandaaleihin, joista heidän kilpailijansa kärsivät. Jatkaako oikeiston Fillon kisassa mukana, hampaat irvessä? Minne asti venyy Le Penin hymy?

Toistaiseksi on puhuttu enemmän fiktiivisistä työpaikoista kuin varsinaisista vaaliohjelmista. Sääli sinällään, vaikka hupaisaahan tämä ruljanssi on ollut, niin kovin ranskalaista myös. Pieni (tai suurikaan) skandaali ei ole koskaan estänyt ranskalaispoliitikkoa osallistumasta vaaleihin. Heidän mottonsa taitaakin olla: linna se vankilakin on.

Ranska on yhä toistaiseksi pinnalla. Maa ei ole hukkunut velkoineen EKK:n koronkiskontaan tahi Brysselin pamputukseen. Ranskan ei ole annettu upota. Jos Hollande onkin epäsuosittu, ei häntä voi kuitenkaan syyttää siitä, että Ranskalla olisi asiat huonommin kuin viisi vuotta sitten. Silloin maata todella uhkasi bankrotti.

En ole koskaan kuullut ranskalaisten työnantajien valittavan yhtä vähän kuin viimeisen presidenttikauden aikana. En ole varma ovatko he varsinaisesti olleet tyytyväisiä, mutta ainakin he ovat olleet harvinaisen hiljaa. Sen sijaan, työntekijät, opiskelijat, eläkeläiset ja muut ovat vastustaneet harvinaisen paljon hallituksen toimia tänä samana aikana.

Muistutus: sosialistit ovat pitäneet valtaa Ranskassa viimeiset viisi vuotta.

Poliittinen ilmapiiri on kääntynyt laelleen. Kukaan ei oikein enää tiedä mihin luottaa. Tai ei. Kukaan ei enää luota mihinkään. Ranskalainen äänestäjä on hukassa, ehkä hukkumassa omiin asenteisiinsa, tuhkahtumassa poliittiseen sonnanheittoon ja saattaa viime hädässä turvautua äärioikeiston ojentamaan puukarahkaan, vaikka sen toisessa päässä liehuukin häpeällinen lippu. Vai nouseeko vasemmiston rypäleistä uusi ylpeä viiniköynnös, jonka hedelmistä koko Eurooppa voi olla ylpeä loistavassa tulevaisuudessa?

Les Echos -lehden artikkelissa mietittiin eilen,  mitä tapahtuu, jos Ranska eroaa eurosta. Kutsutaan sitä nyt vaikka Frexitiksi. Uhkakuva on epätodellinen, mutta se voisi artikkelin mukaan keventää Ranskan velkataakkaa. Kuvio on monimutkainen ja sen nieleminen velkojille melkoinen mic mac, mutta ei mahdottomuus, jos ranskalaiset päätyvät ajamaan oman maan etua, kuten nykyään on muodissa. Olisiko eurosta eroaminen heille hyvä vaihtoehto. Ei. Lapsikin sen tajuaa. Uuden frangin arvo tuskin yltäisi euron tasolle (koskaan?). Sitä varten Ranskan pitäisi yhtäkkiä saavuttaa nopea talouden kasvu ja hankkiutua eroon lainoistaan très vite vite vite. Impossible. Talousihmettä odotellessa tavallinen ranskalainen lyhentäisi omaa asuntolainaansa yhä euroissa. Les Echos -lehden artikkelin mukaan yli 70 % ranskalaisista onkin mahdollista eurosta eroamista vastaan, naturellement.

Entä sitten ne vaalilupaukset? Ranska eroaa EU:sta, sulkee rajat maahanmuuttajilta, perustaa uuden ylpeän mahtavan Ranskan (tyyliin Pohjois-Korea, tai Trumplandia). Kukaan ei halua tätä. Siksi Ranskalla on edessä koko Euroopan kannalta mielenkiintoinen kevät. Ranskalaisten vastustamattoman vastarannankiiskeyden tuntien ennustan, ettei maalle valita Trumpettia eikä Putinin langoissa roikkuvaa leikki-hallitsijaa, koska ranskalainen poliittinen värihajoama tarjoaa niin monta muutakin, vähemmän huonoa, vaihtoehtoa. Mutta siellä se vaara piileekin. Jos äänet jakautuvat liian laajalle, saattaa äärioikeisto päätyä toiselle kierrokselle, koska Mr Mme François(e) Francotte maan syvistä riveistä on saanut tarpeekseen muista tavoista "hallita", vaikkei periaatteessa kannatakaan Front National -puoluetta (hieman à l'americaine).

Olisi hienoa, jos ranskalaiset saisivat äänestää kiihkoilematta, vaaliohjelmiin tutustuen ja tehdä päätöksensä rauhassa. Mutta miten käy, jos tapahtuu jotain katastrofaalista sitä ennen, kuten uusi skandaali à la Strauss-Kahn, terroristihyökkäys tai ydinvoimalan possahtaminen. Kaikki on mahdollista.

Ranskan presidentinvaalin ensimmäinen kierros on sunnuntaina 23.04.2017 ja toinen kierros kaksi viikkoa myöhemmin 7.05.2017.

 









tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kun kuulen laulun... Bretagnesta

Matmatah

Jee, Matmatah on tehnyt come backin!!! Tämä ei nyt välttämättä sano teille mitään, mutta kyseessä on lempi rockbändini, ja he tulevat Bretagnesta. Kävin heidän keikallaan Rouenissa vuonna yksi. Ranskalaisen sanonnan mukaan paljon vettä on virrannut Seinen siltojen ali viime kerrasta. Kun laulaja saapui perjantaina lavalle, hän kertoi että olemme muuttuneet nuoremmiksi. Sekalainen seurakunta parikymppisistä aina hieman päälle viisikymppisiin hurrasi sormet pirunsarvina.

Yleistunnelma oli lämminhenkinen, hivenen riehaantunut, mutta ennen muuta nostalgisen onnellinen. Maailma on muuttunut, ehkä paskemmaksi, polvet jäykistyneet, selät skolioituneet, niskahartiajännitykset pinnistyneet, mutta ROCK ja Bretagne eivät ole muuttuneet. Se on lohdullinen tieto. Maailmassa on yhä jäljellä jotain ajasta, jolloin olimme nuoria ja maailma hieman vähemmän päin persettä.

Matmatah on tietenkin julkaissut uuden lp:een. Katselin laulujen sanoja ja vertasin teemoja bändin ensimmäisiin sanoituksiin. Aiheet ovat hieman aikuistuneet: enää ei ryömitä aamuyöstä kotiin sepalus auki liiallisen chouchenin juonnin päälle. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ollaan enemmän huolissaan yhteiskunnasta, lasten tulevaisuudesta ja Lähi-idästä.

Musiikin ja yleisemmin taiteen avulla on hyvä välittää viestejä, avartaa asenteita ja vaatia oikeuksia, mutta joskus tekee hyvää ihan vain laulaa kylän kauneimmasta tytöstä, rakkaudesta mereen, hemmetin peltipoliiseista ja baarin savupiipusta. Niitäkin lauluja tarvitaan, varsinkin kun ne saavat kuulijan tuntemaan itsensä kevyeksi kuin kevättuuli (ei se, joka eilen riepotteli Bretagnea, ja jonka jäljiltä 260 000 kotitaloutta on ilman sähköä - huono vertaus).

 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Luettu: The Obelisk Gate, N. K. Jemisin (2016)


Kustantamo: Orbit
Sivumäärä: 448 (kovakantinen)
Sarja: The Broken Earth

Waroitus: jos et ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, en suosittele, että luet tätä arviota, sillä saatan spoilata jotain yksityiskohtia The Fifth Seasonista, vaikka periaatteessa yritän sitä välttää.


Minun pitäisi olla juuri nyt todellakin editoimassa omia tekstejä.

Mutta kun Jemisin.

The Broken Earth sarjan aloitusosan luettuani hihkuin ilosta tajutessani, että sarjan seuraava osa The Obelisk Gate oli jo ilmestynyt. Tilasin sen saman tien. Näin käy, kun kirja kolahtaa. Jemisinin fantastinen maailma jossain kaukana tulevaisuudessa ei ole pelkästään kiehtova, vaan täysin kaappaava. Hänen luomansa henkilöhahmot ihastuttavat kaikessa inhimillisessä epätäydellisyydessään.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se The Fifth Seasonin lopussa päättyi. Hieman selitellään menneitä, mutta ei onneksi paljoa. Essun, Hoa ja Tonkee on hyväksytty osaksi Castrimaa, yhteisöä, joka asuu maan alla kristalliluolassa. Ihmiset ja orogen-olennot elävät sulassa solussa, tai melkein. Essun on toistaiseksi luopunut tyttärensä Nassunin etsimisestä, sillä tytön jäljet ovat kadonneet. Essun on ehkä väsynyt vaikeisiin oloihin, ikuiseen matkaamiseen ja vaaroihin. Castrimassa hän on ystävineen turvassa edes hetken. Ehkä hänen kostonhimonsa Jijaa kohtaan on myös hivenen laantunut. Sitä hän ei tietenkään myönnä itselleen, mutta Alabasterin jälleennäkeminen saa hänet sopivasti ajattelemaan muuta kuin pienen poikansa raakaa murhaa.

Alkaa sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusiin ystäviin. Castrima on kaikessa outoudessaan upea kohde tarinan jatkolle. The Obelisk Gate on trilogian keskimmäinen osa, mutta mielestäni se ei kärsi keskimmäisen osan perinteisistä ongelmista: viimeisen osan tapahtumien valmistelusta. Luin kirjan kahdessa päivässä, liian nopeasti jopa, koska karsastan upean teoksen vauhdilla ahmimista, mutta tämä on täysin Jemisinin omaa syytä. Mitäs kirjoittaa niin hemmetin hyviä kirjoja.

Maailmanloppu on siirtynyt uuteen vaiheeseen: matka tuhkaan peittyvän maiseman halki on ohi ja Essunin ja hänen ystävien on opittava elämään osana yhteisöä. He eivät enää yksin päätä omista tekemisistään, vaan joutuvat noudattamaan sääntöjä, kuuntelemaan käskyjä ja kantamaan kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Periaatteessa tämä ei tuota ongelmia Essunille, mutta hän säilyttää silti jatkuvan varuillaolon ja yleisen epäluuloisuuden.

Yhteisöelon tuomien uusien haasteiden lisäksi Essunin on aika hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin rakkaalle ystävälleen Alabasterille. He ovat sentään jakaneet paljon Essunin edellisessä elämässä. Se ei ole helppoa. Jemisin kuvaa heidän viha/rakkaus -suhteen koskettavan kauniisti. Alabaster yrittää opettaa Essunille obeliskien käyttöä, mutta hän ei ole muuttunut ja kuvaukset Essunin turhautumisesta mentoriaan kohtaan ovat surkuhupaisia. Heillä ei ole paljoa aikaa sillä Alabaster kärsii tekojensa seurauksista: hän on muuttumassa kiveksi kirjaimellisesti ja se murtaa Essunin oman kivisen sydämen.

Yhteisöelämän ja uusien taitojen (taikojen) opettelun lisäksi saamme tietää lisää kivensyöjä-olennoista. Essunin matkakumppanista Hoa'sta paljastuu jotain mielenkiintoista, jota osasin arvailla jo The Fifth Seasonin aikana. Hoan ja Essunin ystävyydestä kehkeytynee jotain massiivista trilogian päätösosassa. Niin paljon kaikkea kutkuttavaa odotettavaa taas...

Toisaalla myös Nassun, Essunin kadonnut tytär, saapuu isänsä kanssa uuteen yhteisöön, paitsi että siellä heitä odottaa ensimmäisestä osasta lukijalle tuttu Vartija. Mikä ilahduttava yllätys. Schaffa on mielestäni yksi sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja: hän on vaarallinen ja samalla rakastettava, omalla kuollettavalla tavallaan. Tämä tapaaminen muovaa Nassunin tulevaisuutta lähtemättömällä tavalla. Saamme tietää siitä lisää trilogian päätösjaksossa The Stone Sky, jonka on määrä ilmestyä kauppoihin tämän vuoden elokuussa (hipheijaa!).

Ainut motkotuksen aihe liittyy nimiin: Essunin ja Nassunin, äidin ja tyttären nimet ovat mielestäni liian samanlaiset. Hetkittäin sekoitin ne ja saatoin pudota kärryiltä parin rivin ajaksi. Ei kovin kauhistuttavaa, mutta mielestäni hyvä muistutus siitä kuinka henkilöhahmojen nimien pitäisi aina olla riittävän erilaiset (vaikka he ovatkin samaa perhettä), jotta lukija ei sekoita heitä pienessä päässään.

Toki The Obelisk Gate on se vaikea keskikohdan kirja, toki, mutta Jemisin on suoriutunut tehtävästä loistavasti, sillä nautin lukemisesta aivan yhtä lailla ja tiedän etten tule pettymään sarjan päätösjakson kanssa. Se on vain mahdotonta. N. K. Jemisin on tähti Hugo-palkittujen kirjailijoiden taivaalla. Hän on lassonnut oman kuunsa!

Suosittelen The Broken Earth sarjaa kaikille fantasian ystäville!

Arvioni sarjan ensimmäisestä osasta The Fifth Season.