Suomi Finland wazzuup

Jalat tukevasti graniittisella rannalla

Eilen Ranskassa itkettiin rock-legenda Jean-Philippe Smet'n siirtymistä vehreämmille areenoille laulelemahan. Ette ole tainneet kuulla hänestä? En minäkään, en ennen hämyisiä karaoke iltoja campingin ravintolassa. Hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Johnny Hallyday ja herra poistui maailmastamme eilen.

Samaan aikaan Suomessa juhlittiin satavuotiasta itsenäistä Suomea.

Sitä ei Ranskassa huomannut kukaan ja se on täysin normaalia. Ranskalaisille heidän oma Bastiljin valtauksen muistopäivä ei merkitsi juuri mitään. Silloin mennään katsomaan ilotulitusta naapurikaupunkiin, jos uskalletaan. Itsenäisyys ei ole koskaan ollut kovin suuri issuu ranskalaisille, ei edes sodan aikana. Sotiahan tässä maassa on ollut ja mennyt, joka vuosisadalle muutama. Ranska on ollut ja pysynyt. Mitä kuta nyt joku naapurivaltion jeppe on välillä käynyt marssittamassa joukko-osastojaan pääkaupungin kaduilla.

Suomalaisen näkökulmasta tämänlainen välinpitämättömyys omaa maata, sen kansallispäivää ja -laulua kohtaan maistuu maanpetturuudelta. Kun siniristilippu kohoaa salkoon, otetaan lakit päästä ja kajautetaan Maamme laulu vakavina väinämöisinä. Ranskassa kulautetaan puoli lasia viiniä naamaan ja lauletaan Johnny Hallydayn Allumer le feu, noh, ainakin syvällä maaseutu-Ranskan laidunmailla.

Syvä-normandialaisen baskeri-persun näkökulmasta suomalainen itsenäisyyspäivän "juhlinta" saattaa vaikuttaa kansallismieliseltä jäykistelyltä. Ei semmoinen käy päinsä, ei Ranskassa. Täältä vastaavanlaiset tiukkapipot ajettiin pois amerikkalaisten tankkien avulla jo aikoja sitten.

Tämän kulttuurieroja esitelmöivän aloituksen jälkeen siirryn puhumaan itsestäni. Tietty.
Ulkosuomalaisena ja maantieteellisesti kaukana kaikenlaisesta muiden ulkosuomalaisten järjestämästä juhlasta ja muusta kerhotoiminnasta tai tapahtumasta en pahemmin tule edes ajatelleeksi suomalaisia pyhäpäiviä ja juhlimisen aiheita, elleivät ne jotenkin kalenteristeknisistä syistä sovi yhteen paikallisten merkkipäivien kanssa. Mutta tänä vuonna itsenäisyyspäivää en voinut edes minä paatunut erakko olla huomaamatta.

Jos #Suomi100 humua ei ole huomannut, niin asuu toisessa galaksissa.

Varsin tietoisena kaikesta tästä, jätin kuitenkin äärettömän huomioimatta koko touhun. Se ei tuntunut sopivan ylleni, hieman kuin kaapin perukalle unohtunut vanha ylioppilasjuhlamekko, jota voi katsella nostalgialla, mutta josta tietää koettamattakin ettei väri, leikkaus, koko ym enää pelitä. Olen myös tullut enenevissä määrin allergiseksi kansallismieliselle läpätykselle, tuli se sitten mistä suunnasta tahansa.

Suomalaisuutta on monenlaista ja jokainen juhlikoon sitä omalla tavallaan, sanoisin. Eilen aamulla avasin nettihesarin ja tuijottelin uutisia kunnes silmiin osui päivän leimalla varustettu Ylipäällikön päiväkäsky. No huh. Näitähän ei usein jaelle termistä huolimatta. Kaikesta karvastelustani väliä pitämättä sulin nopeasti sisältä heimohenkiseksi nostalgikoksi. Ranskalainen puoliso siinä vieressä yritti olla nauramatta, vaikka oli itse hetkea aiemmin purrut huulta idolinsa kuoleman johdosta.

"Suomi on paras maa suomalaisille ja puolustamisen arvoinen tänään ja huomenna." (ote Ylipäällikön päiväkäskystä päivältä 6.12.2017, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö)

Itse päiväkäsky oli jollain tavalla sovitteleva, ponnetonkin hieman. Varsinkin kohta, jossa kehuskellaan Suomea turvalliseksi maaksi. Hmmm. Kenelle turvallinen? Lastensuojelusta ainakin on valitettu paljon viime aikoina. Ei ole rahaa ja resursseja ja niin pois päin. Eikö se kansakunnan voima ja uljaus mitata sen kyvystä suojella heikoimpiaan? Tyytymättömyyttä riittää monen asian suhteen.

Hieno maa Suomi silti on, monella tapaa. Suomea kehtaa esitellä maailmalla pienenä, mutta innovatiivisena teknologia-maana, jossa tasa-arvoa edes yritetään ajaa eteenpäin, missä on melkoisen puhdas luonto ja vielä jotain autenttista erämaissa jäljellä. Kulttuurimaakin Suomi on. Joka toinen kansalainen on julkaissut kirjan tai haaveilee siitä*. Vähäinen väestö on korkeasti koulutettua. Suomen kirjastolaitos on yksi maailman parhaita, mikä osaltaan suo mahdollisuuden kansalaiselle sivistää itseään, jos kansalainen niin haluaa. Virkavaltaa ja myös muita kansalaisia kunnioitetaan, jos ei olla liikaa tintattu.

Kyllä kehtaa olla suomalainen tässä maailmassa. Suomen passia (varsinkin juhlavuonna painettua, missä on joka aukeamalta eri luontokuva koristeena) voi ylpeänä esitellä hakiessa pakettia postista. Vain joku tanskalainen tai bhutanilainen saa olla polleampi.

Otin tuon päiväkäskyn hieman henkilökohtaisesti, vaikka kyllä sitä on toteutettu täällä maailman turuilla ja toreilla, ja varsinkin ranskalaisissa uimahalleissa jo vuodesta 2000. Päätin jatkossakin olla pirun itsepäinen minuun penskana iskostettuja arvoja puolustaessani (jonossa ei etuilla, lupaukset pidetään, muutkin pitää ottaa huomioon, heikompia autetaan ja liikaa ei saa omia juttujaan kehuskella). Ranskalaiset tällainen käytös saa hieman hämilleen. Täällä rehellisyys ei peri maata, tai jotain.

Viimeksi eilen postissa kassahenkilö erehtyi laskuissaan ja huomautin siitä. Summa oli puolet alhaisempi kuin mitä ostin Unicefin joulukortteja ja postimerkkejä. Kassahenkilö oli laskenut vain yhden merkin kymmenen sijasta ja huusi (juu, Ranskassa huudetaan ja huudahdellaan), että "Voi madama kuinka kilttiä, että huomasitte virheen."
No, ei hän siitä huomaamisesta iloinen ollut, vaan siitä huomauttamisesta. Vastasin, että ei se ole kiltteyttä vaan normaalia, madame. Kassahenkilö katsoi minua sitten helpottuneena kieroon. Mikälie kumma ulkomaanhattutäti taas.

Enivei. Aina välillä minulta kysytään, että mistäs päin muoilmaa sitä tullaan ja jatkossakin kerron mielelläni uteliaille esiäitieni maasta, pienestä kaukaisesta satujen tasavallasta, missä elää itsepäinen ja sisukas heimo, jolle ei isotella. Meitä ulkosuomalaisia on 2 miljoonaa. Se on suomalaisissa mittakaavoissa iso määrä. Se tarkoittaa montaa asiaa. Moni on Suomessa ollut aikoinaan kaukomielinen, halajanut muille maille. Tai sinne on lähdetty, kun kotimaasta ei ole löytynyt sitä mitä on etsitty. Pieni maa, pienet resurssit. Tai sitten se pimeys ja kylmyys...

Mutta ei maksa vaivaa itsenäisyyden juhlan kunniaksi itse kunkin miettiä mistä on tultu ja mitä se tarkoittaa, Ylipäällikön käsky tai ei.



*hanurin tietämiltä haettua mutuhuttua

Luettu: The Stone Sky, N.K. Jemisin (2017)

N.K. Jemisinin kotisivut

kustantamo: Orbit (08/2017)
sivumäärä: 464 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #3


Järisyttävän sarjan murtava päätös.

Huom. sisältää juonipaljastuksia!!!

Odotin The Stone Sky'ta kuin, noh, kuuta nousevaa. Aloitin lukemisen heti sen ilmestyttyä lukulaitteelle elokuussa. Ja luin ja sitten välillä lakkasin lukemasta. Päätösosa ei pitänyt minua yhtä lailla pauloissaan kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, jotka ravistelivat siinä määrin, että luin ne melkein yhdeltä istumalta. Ehkä N.K. Jemisinin luoman maailman uutuudenviehätys oli kulunut hiljalleen loppuun (tuskin) tai sitten olin itse siinä mielentilassa, että kirjan tunnelma ei istunut ajatushorisonttiini.

Kirja on hyvin synkkä jo pelkästään ilmapiirin puolesta. Taivaasta sataa tuhkaa, maailmanloppu on tullut ja sankarittaren pitkäaikainen ystävä/rakas on muuttunut kiveksi. Synkkähän tämä sarja on alusta alkaenkin, mutta The Stone Sky'ssa entisten osien dramaattisten tapahtumien paino alkaa painaa hieman liikaa ja niiden päälle kasautuu aina vain uusia. Essun ei ole vieläkään löytänyt tytärtään, vaikka tietää Nassunin liikkuvan vanhan vihollisensa Schaffan seurassa ja heidän punovan omia juoniaan.

Essunin velvollisuudentunto estää häntä lähtemästä etsimään tytärtään ja sen sijaan hän jatkaa matkaa Castriman tuhosta selvinneiden kanssa kohti uutta kaupunkia. He tarvitsevat voimakasta orogenea suojelemaan taivaltaan. Essunilla on vain pieni suuri ongelma. Joka kerta kun hän käyttää voimiaan, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Tämä uusi ongelma luo tarinaan asetelman, jonka lopputulemaa lukija ei halua tietää. 

Jemisinin teksti on tarinan tummuudesta huolimatta kevyttä ja dialogit nokkelia. Hän välttää paatosta ja lukijalle suodaan myös viihdyttäviä kohtauksia vastapainoksi lopussa häämöttäville uhille. Kirjan sivuhenkilöistä Essunin entinen naapuri, nuori lääkäri Lerna saa enemmän tilaa Essunin elämässä. Heidän suhteensa ei varsinaisesti syvene, mutta Essun päästää miehen vihdoin lähelleen. Se ei tule lukijalle yllätyksenä, koska Essun on aina kaikesta itsenäisyydestään ja itsepäisyydestään huolimatta tarvinnut läheisyyttä ja rakkautta. 

Essunin stone eater ystävä Hoa on sarjan päätösjakson toinen päähenkilö. Hänestä paljastuu koko tarinan kertojanääni ja kirjassa on monta lukua takaumaa Hoan entisestä elämästä, ajoista jolloin kaikki alkoi. Jemisin solmii taitavin sormin tarinansa irralliset langanpätkät ja jokainen mysteeri saa selityksensä. Siitä huolimatta pidin näitä takaumia pakkopullana, välttämättömänä pakkona lukea/kahlata läpi. Ne rikkoivat tekstin rytmin ja loivat siitä raskaamman. Kirja vaatii pitkää pinnaa.

The Stone Sky'ssa sarjan pääteemojen, maailmanlopun, rotuerottelun ja syrjinnän, ohelle nousee uusi teema. N.K. Jemisin kirjoitti tarinaansa samaan aikaan, kun hänen omassa elämässään tapahtui järisyttäviä asioita. The Broken Earth sarjan alussa äiti menettää lapsensa. Sarjan loppu heijastelee sen aloitusta. Pahimmiltakaan murtumilta ei vältytä. Lukijaa ei päästetä helpolla. Jemisin käsittelee äiti-tytär -suhdetta brutaalin realistisesti. Äidinrakkaudelle ei ole vertaista, mutta usein lapsi tajuaa sen liian myöhään. 

Kaiken päätyttyä alkaa kuitenkin uusi maailma, niin monella tapaa kuin mahdollista. Miellyttikö se minua? No totta hemmetissä. The Stone Sky on tyylikäs päätös sarjalle, joka sijoittuu fantasiakaanonin kirkkaimpiin tähtiin.

N.K. Jemisin on palkittu sarjastaan kahdella Hugo-palkinnolla. Hänen fantasiansa on taiantäyteistä ja tummaa. Suosittelen sitä niin fantasiaa jo lukeville kuin heille, jotka eivät ole sitä oikein vielä uskaltaneet kokeilla. 


Postaukseni edellisistä osista löytyvät täältä (The Fifth Season #1) ja täältä (The Obelisk Gate #2).

Koulutuksen tasa-arvosta ja monikielisyydestä

Paris lokakuussa.

Ranskalainen anoppini pyysi myyjältä jotakin helsinkiläisessä ruokakaupassa ja lisäsi pyynnön loppuun kohteliaasti s'il vous please. Lausahdus jäi elämään niin perheemme suomen- kuin ranskakielistenkin jäsenten parissa.  Myyjä sen sijaan ei tainnut itse pyyntöä ymmärtää, mutta ilmeen perusteella loppu meni perille.

Kieltä voi puhua ja kirjoittaa monella eri tavalla. Eri versioista on vaikea sanoa, mikä on se oikein tapa. Äidinkielenopettaja tietenkin osaisi kertoa, mikä lause on oikeinkirjoitettu, mutta oikeinkirjoitus onkin eri asia kuin hyvin tai ymmärrettävästi kirjoitettu. Kieli elää, liikkuu, paukkuu ja naksahtelee niin kuin vanha puu syysmyrskyssä.

Sopeutamme puhekielen sujuvasti riippuen puhekumppanista. Kieli on tapa erottua tai sulautua joukkoon. Sillä voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa erinomaisuutensa. Ranskassa "hyvin puhuva" henkilö mielletään korkeasti koulutetuksi ja yhteiskunnan ylemmän luokan edustajaksi. Hyvin puhuvan henkilön ei välttämättä tarvitse käyttää kirjakieltä. Ranskassa kirjakieli joka tapauksessa eroaa niin paljon puhutusta, että sen "puhuminen" kuulostaisi äärettömän naurettavalta. Kielellisesti paremmuuttaan osoittava ranskalainen käyttää sivistyssanoja ja välttää kielioppivirheitä ja slangia. Tämän lisäksi hänellä on yleensä hieman falsettiin taipuva intonaatio, joka pidemmän päälle antaa kuulijalle ihottuman.

Kirjallisessa viestinnässä toimii sama kuvio. Töissä vastaanotan työhakemuksia ja hakijoista erittäin suuri osa taitaa huonommin ranskaa kuin minä, kurja ulkomaalainen. Tämä on harmittavaa, koska se lähinnä paljastaa ranskalaisen julkisen koululaitoksen epäonnistuneen tehtävässään. Kielellä erotutaan niin hyvässä kuin huonossa. Rahalla maksetaan paremman kansan lapsukaisille tukiopetusta.

Suomessakin kehitys on menossa tähän suuntaan. Pelkkä kouluopetus ei enää riitä vaan luku- ja ilmaisutaidon puolesta perustetaan kampanjoita. Toistaiseksi riittää, että lapsia ja nuoria kannustetaan lukemaan kirjallisuutta vapaa-ajalla. Mutta samaan aikaan yritysten tai opettajien tarjoama maksullinen tukiopetus laajenee. Aiemmin tukiopetus miellettiin tarpeelliseksi niille oppilaille, joilla oli vaikeuksia, mutta muoti on menossa siihen suuntaan, että tukiopetuksella vanhemmat maksavat lapselleen tasokkaamman opetuksen kuin mitä julkinen opetuslaitos voi tarjota. Koulutuksen määrärahojen leikkaukset ovat johtaneet tähän. Koulutuksen tasa-arvo on Suomessa vaarassa.

Suomessa oleillessani kiinnostun kirjakielellä puhuvista. Miksi kukaan haluaa puhua kirjakieltä Suomessa, missä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ei tradition mukaan ole mainostettavan arvoinen asia? Suomessa kirjakieltä puhutaankin, jos halutaan mainostaa kuuluvansa sivistyneempään osaan yhteiskuntaa. Olen tulkinnut, ettei kirjakielellä puhuminen Suomessa kielikään statuksesta vaan henkisestä pääomasta. Halutaan erottua junteista.

Jostain syystä joissain piireissä kirjakielellä puhuminen mielletään paremmaksi, hienommaksi tai sivistyneemmäksi kuin sillä omalla murteella puhuminen. Moni näistä kirjakieli-ihmisistä kavahtaa stadin slangiani. Se on puhekieleni. En osaa edes puhua kirjakieltä, hyvä että osaan sitä kirjoittaa. Hyvin usein nuoruudessani muilta paikkakunnilta kotoisin olevat luulivat minun jotenkin brassailevan, kun puhuin niin kuin puhuin. Stadilaisia nyt muutenkin pidettiin leuhkina. Tokihan pääkaupunkiseutulaisia on aina hieman naurattanut kuulla muulta tulevien murteita, mutta ei siksi että murteissa sinänsä olisi jotain hassua, vaan siksi, että ne ovat osa itse kunkin persoonaa ja tuovat hauskalla tapaa esiin henkilön taustoja. Ymmärrän kyllä, jos leveästi murtava henkilö vaihtaa kirjakieleen. Joukosta erottuminen ei ole aina hauskaa.

Monikielisyydestä voi olla niin haittaa kuin hyötyäkin. Olen kirkonkirjojen mukaan suomenruotsalainen. Se on hyvä, jos asuu pienessä rannikkokaupungissa, jolla on hassu ruotsinkielinen nimikin. Se voi olla hyvä, jos halajaa Hankeniin opiskelemaan tai jos asuu siellä missä muutkin NJK:n venekerhon jäsenet. Itä-helsinkiläiselle siitä ei varsinaisesti ollut hyötyä aikana, jolloin kävin kouluja, koska lähistöllä ei tarjottu opetusta äidinkielelläni. Näin ollen ja yleisen svedupelle-vihan* ilmapiirin vallitessa ruotsini näivettyi ennen kuin pääsi edes kukoistamaan. Suomi tukahdutti ruotsini. Jollain toisella asuinalueella näin ei ehkä olisi käynyt tai jollain toisella aikakaudella.

Perimässäni sekoittuu neljä kulttuuria ja kieltä: suomi, ruotsi, karjala ja stadi. En ole koskaan osannut olla täysin suomalainen tai suomenkielinen. Olen sekakielinen tai monikielinen, täysin sekarotuinen. Lisätään tähän vielä ulkosuomalaisuus ja ranskan eri kielet, plus ne kaikki muut kielet, joita yritän ylläpitää. Olen kielisekasikiö.

Pitkään monikielisyyteni on tuntunut minusta taakalta, vaikealta ja hankalalta kielipuhtauteen pyrkivän kulttuurimankelin otteissa. Siinä vaiheessa kun ryhdyin kirjailijaksi, sain toden teolla huomata kuinka sinnikkäästi tätä monikielisyyttä vihataan. Kirjoitan suomeksi ja mielestäni suomea, mutta sellaisenaan kieleni ei mene kaikkien kielipuhtausvaatimuksista läpi, ei vaikka sen olisi sataprosenttisen suomenkielinen kustannustoimittaja toimittanut. Toisille lukutaito on enemmänkin lukutottumustaito. On niin totuttu siihen yhteen suomeen, ettei muille ole tilaa.

Monikielisyys on niin arkinen asia Ranskassa, ettei siihen kiinnitä huomiota, jollei joku halua varta vasten erottua erinomaisella täydellisellä ranskallaan. Ranskankielentaitoa on vaalittava ensi sijaisesti kouluissa. Vanhempien olisi myös huolehdittava, että heidän lapsensa lukevat riittävästi kirjoja. Valitettavasti juuri niiden perheiden lapset, jotka eniten tarvitsisivat taitoa lukea, kirjoittaa ja puhua hyvin, jäävät kirjallisuudesta lähes paitsi, koulun pakkopullaklassikoita lukuun ottamatta.

Suomalaisten pitäisi miettiä mikä on tärkeämpää: se että vain ylemmät yhteiskuntaluokat taitavat virheettömän suomenkielen vai se, että kaikki taitaisivat monipuolisesti niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia kieliä ja ymmärtäisivät toisiaan. Luku- ja kirjoitustaito on vaarassa, jos pyritään suuren maailman tapaan sulkemaan monikieliset ja sekakieliset ulkopuolelle järjettömillä puhtausopeilla. Ranskassa tämä on ollut yleisesti hyväksytty käytäntö niistä ajoista lähtien, kun munkeille alettiin opettaa latinaa.

Monikielisyys voi olla taakka, mutta on siinä ilonsa myös. Ymmärrän useampaa kieltä kuin osaan kirjoittaa tai puhua. Samalla osaan luoda sydämenkielelläni tekstiä, joka ei ole ainoastaan suomea vaan myös jotain paljon enemmän. Riippuu lukijan tottumuksista, meneekö teksti perille vai ei.



*svedupelle-viha on suomalaisen rasismin muoto, joka suuntautuu ruotsalaisia, suomenruotsalaisia ja muuten vain ruotsia puhuvia kohtaan, ja varsinkin, jos Leijonat ovat juuri hävinneet perivihollista vastaan. Tämä viha on hieman laantunut aikojen saatossa, mutta saattaa putkahdella esiin yhä keskustelussa ruotsinkielen opiskelun pakollisuudesta. Stadin slangin sanoista suuri osa juontaa juurensa ruotsinkielestä. Suomi nousi viralliseksi kieleksi vasta 1863. Helsingissä nämä kaksi kieltä sekoittuivat toisiinsa. Veikkaan, että stadin slangia kavahdetaan tästäkin syystä.

Päivä Pariisissa = päivä museossa Palais Découverte

Palais Découverte sijaitsee Grande Palais'n sivusiivessä
(tai sen takapuolella tarkkaan ottaen).

Pariisissa on tsiljoona museota. Niiden läpikäymiseen ei yksi ihmiselämä riitä, vaikka yrittäähän voi. Tällä kertaa annoin pojan valita: joko Grande Palais'n Gauguin näyttely tai samaisen palatsin sivusiiven tuntemattomampi tiedemuseo. Joko Gauguin on todella has been tai sitten... Noh, teiniperillinen ei miettinyt pitkään. Ranskansuomalaisille vinkkinä: Suomen suurlähetystö sijaitsee kivenheiton matkan päässä Alexandre III:n sillan toisella puolen. Esimerkiksi passin uusimiskeikka kannattaa yhdistää vierailuun historiallisiin maailmannäyttelykohteisiin.

Jonotimme sisään noin vartin, mutta vain koska samaan aikaan porteille saapui opiskelijaryhmä.
Muussa tapauksessa olisimme voineet kävellä suoraan sisään.
Ovilla katsotaan laukut ja kävellään läpivalaisusta (perussettiä).

Grande Palais'n kortteli on viehättävä. Se sijaitsee Seinen ja Champs Elysées'n välissä. Lokakuussa aurinko lämmitti päivän vielä mukavaksi reippailla ja valokuvata. Turistina Pariisissa on totuttu näkemään poliiseja ja santarmeja joka kadunkulmassa. Näillä kulmilla arvelin tuon tiheyden olevan yksi poliisi per neliömetri. Mietimme pojan kanssa luoko se enemmän turvallisuuden vai turvattomuuden tunnetta.

Palatsin kulmalla sijaitsee puisto, joka kaikessa ihanassa klassisessa loistossaan
on niin kitch, että sitä kannattaa vilkaista myös.

Tiedemuseot ovat mielenkiintoisia niin aikuisille kuin lapsillekin. Palais Découverten näyttelyt on rakennettu sopivan kokoisiksi tutkia niin perheen pienten kuin suurten lasten kanssa. Näyttelyiden lisäksi museo tarjoaa vierailijoille mahdollisuuden osallistua eri tieteenalojen esitelmiin. Me missasimme gravitaatioaaltojen luennon, joka alkoi samalla kellonlyömällä kuin nälkä. Nälkä voitti. First things first. Sen sijaan kuuntelimme selkokielisen algoritmi-esitelmän ja hyvin innostuneen tiedenaisen esitelmän valon aalto-hiukkasdualismin historiasta.

Avaruuden tutkimuksen osastolla oli näytillä eri aikakausien mönkijöiden pienoismalleja.

Esitelmien jälkeen pää oli hieman pyörällä ja vaelsimme osastojen läpi ihmetellen pienoismalleja avaruuskaukoputkista ja mönkijöistä. Palais Découverten perusti 1937 fyysikko Jean Perrin. Tarkoitus oli alkujaankin tuoda tiede lähemmäs tavallista kaduntallaajaa. Rakennus on klassisen kaunis lattiamosaiikkeineen ja kipsikoristeineen. Hieman huonosti entisöity ehkä. Viereinen Grande Palais taisi imaista entisöintirahoista suuremman lohkon.

Tästä kaverista tulee mieleen Wall-E piirretty.

Pariisissa sijaitsee toinenkin tiedemuseo Cité des Sciences. Siitä postaukseni täällä. Palais Découverte on pieni ja hitusen pölyinen Cité'hen verrattuna, mutta jokaisella museolla on oma funktionsa. Tuo keskustan ulkopuolella sijaitseva tiedeteemapuisto on näkemisen arvoinen, mutta sitä ei kierrä parissa tunnissa. Siihen on varattava paremminkin pari päivää. Se on tieteen Disneyland.

Avaruusteleskooppi Hubblen pienoismalli.

Museon kävijän ei tarvitse osata ranskaa. Näyttelyiden selostukset on käännetty niin englanniksi kuin saksaksikin. Sen sijaan konferenssit ja esitelmät ovat ranskaksi, naturellement.  Veikkaan, ettei tähän museoon eksy kovinkaan montaa ulkomaalaista turistia. Koululaisten syyslomien takia se oli tietenkin täynnä lapsia ja tiedehörhöjä vanhempia. Minulla on sellainen aavistus, että paikka on melko autio lomien ulkopuolella.

Suuria keksintöjä: mikroskooppi.

Pieneksi museoksi Palais Découverte tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Sen astronomia-osastolla on planetaario. Näytös on perustavaraa, jonka avulla selviää astronomian alkeet. Suosittelen niin pikku-Einsteineille kuin perheen mameille ja papeille. Koko perhe mukaan! Jokaisella osastolla on interaktiivisia pelejä ja leikkejä, joiden testaamisessa menee oma aikansa. Sähkö-osastolla huvittelimme antamalla toisillemme pieniä sähköiskuja... (älkää kokeilko kotona).

Testaa miltä eri valonpituudet näyttävät putken läpi... tjms.

Palais Découverte yhdistää tieteen ja keksintöjen historian nykyaikaan. Valon ja optiikan osastolla viihdyin pitkän tovin 1800-luvun loppupuolen löytöjen parissa. On mielenkiintoista huomata kuinka tiede on jatkuvassa myllerryksessä. Hypitään löydöstä toiseen, todistetaan teorioita oikeiksi ja vääriksi. Paljon tieteestä nojaa luuloihin ja epäilyihin, kaikki on totta niin kauan kunnes todistetaan toisin.

He yrittivät todistaa eteeri-nimisen aineen olemassaolon ja epäonnistuivat.

Palais Découverte - tieteiden ja keksintöjen museo (fysiikka, kemia, lääketiede, maantiede, astronomia, matematiikka ja tietotekniikka)

Avenue Franklin Delano Roosevelt (75008 Paris)
metro: Franklin Roosevelt tai Champs-Elysées Clemenceau
palais-decouverte.fr
Aukioloajat: ti- la 9h30-18h, su 10h-19h, kiinni ma
Kahvila, narikka ja kauppa
Pääsyliput: aikuinen 9 €, lapsi 7 €

Luettu: Muistojenlukija (#1 Väki), Elina Rouhiainen, 2017

Väki-trilogian kotisivut

Kustantaja: Tammi 08/2017
Sivumäärä: 388 (kovakantinen)
Ikäryhmä: 15+
Kategoria: lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sarja: Väki


Muistojenlukija on helsinkiläisen Elina Rouhiaisen uuden Väki-fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu entisille koti-hoodeilleni Itä-Helsinkiin. Rouhiainen on vaihtanut Kainuun susimetsät urbaaniin ympäristöön, uudenlaisiin henkilöhahmoihin ja omaperäisyydessään ihastuttavaan fantasiaan.

"Ehkä hyvät kirjoittajat olivat niitä, jotka keksivät sanottavaa silloin kun sanominen oli kaikkein tärkeintä, eikä vain silloin, kun heitä huvitti." s. 10

Kiuru on 16-vuotias hiljainen tyttö, joka haluaisi lähentyä romanijuuriaan, joista hänen äitinsä yrittää pitää Kiurun erossa kaikin keinoin. Kiurulla on perheensä lisäksi toinen salaisuus, jonka hän on jakanut ainoastaan parhaan ystävänsä, ja salaisen ihastuksen kohteen, Samuelin kanssa. Kiurulla on kyky lukea toisten ihmisten muistoja. Hän näkee ne lintujen muodossa ja voi myös napata sellaisen lennosta. Eräs päivä hän varastaa sattumalta hekumallisen muiston edessään kävelevältä pojalta. Tämä sattuma tutustuttaa Kiurun ja Samuelin Eurooppaa kierteleviin romaniveljiin, Dai'hin ja Neluun, mutta myös intialaistaustaiseen genderqueeriin, Bollywoodiin. Heillä kaikilla on enemmän yhteistä kuin he voisivat alkuun luullakaan.

"Kiuru olisi tietenkin voinut itsekin mennä tekemään tuttavuutta. Mutta hän ei liikahtanut. Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen." s. 80

Rouhiaisen Susiraja-sarja jo paljasti kirjailijan kyvyn luoda mukaansa tempaava tarina ja moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua. Väki-sarja alkaa niin voimakkaan vakuuttavasti, että hengästyin ihastuksesta. Odotin kirjalta viihdyttävyyttä, mutta se olikin jotain paljon enemmän. Heittäydyin sen maailmaan ja tarinaan siivet levällään (heko heko). Rouhiainen on leiponut nuortenkirjallisuuden ystäville modernin tarinan, jonka keskiössä pieni ihminen yrittää selvitä miten parhaiten kykenee. Muistojenlukija tuo henkilöhahmojensa kautta esiin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaon niihin, joilla on kaikkea, ja niihin, joilla ei ole mitään. Rouhiainen käsittelee arjen rasismia ja eriarvoisuutta realistisesti.

Itäkeskus ja Vuosaari ovat minulle tuttuja paikkoja. Niin meren, metron kuin seudun arkkitehtuurin ja asukkaiden puolesta. Aiemmin en ajatellut, että Helsinki Herttoniemestä itään voisi toimia minkään muunlaisen kuin hyvin ankean ja masentavan romaanin tapahtumapaikkana, mutta Rouhiainen todistaa tämän luulon vääräksi. Hän kertoo, että sieltä löytyvät Helsingin kauneimmat uimarannat. Hänen kuvailunsa muovaa paikasta salaisen paratiisin, jonne vain ani harva keskustasta uskaltautuu.

Romaanin on oltava hieman todellisuutta parempi, tietenkin, niin tapahtumapaikkojen kuin henkilöhahmojenkin kohdalla.

Kiuru on omanlaisensa sankaritar. Hänestä ei näin tarinan alkumetreillä oikein ole muuhun kuin pohtimaan omaa kykenemättömyyttään. Oletettavasti tarinan kaareutuessa Kiuru onnistuu kuoriutumaan ujoudestaan ja muuntautuu rohkeaksi ja räiskyväksi. Lukija ei voi muuta kuin ahmaista kirjan yhdeltä istumalta. Rouhiainen taitaa tämän pelin niin hyvin, että harmitus on melkoinen, kun kirja päättyy. Jos sarjan toinen osa olisi jo julkaistu, olisin tarttunut siihen saman tien.

"Tällaisina päivinä Kiurusta tuntui, että koko universumi oli päättänyt kokeilla, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän oppisi sanomaan ei." s. 81

"Mitä vikaa oli siinä, että tulisi unohdetuksi? Ettei jättäisi mitään jälkeä?" s. 123 

Eikö meissä kaikissa ole hieman undulaattia (lue Muistojenlukijan sivulta 213)? Itse ujona ja päättämättömänä samaistun helposti Kiuruun ja olen varma, että haukat söisivät minut heti, jos häkkini ovi aukaistaisiin.

Muistojenlukija noudattaa lajinsa kivee hakattuja sääntöjä sankareiden ihastumisista, pettymyksistä ja draamoista. Tämän suhteen lukija ei voi pettyä. Lempi räiskyy ja sydämet murtuvat. Tämän vastakohtana dialogiin tuo kepeyttä loistava Bollywood, jonka vitseiltä ei kukaan ole turvassa. Hän on täydellinen ystävä, vaikkakin oman menneisyytensä varjojen traaginen vanki.

Sarjan pahiksista emme saa tietää paljoa sadistisia metodeja ja jakunväriä enempää tässä ensimmäisessä osassa. He ovat ilmeisen vaarallisia ja tämä uhka toimiikin sankareidemme pääasiallisena motiivina. Rouhiainen on onnistunut ripottelemaan riittävän määrän mysteerejä ratkottavaksi, mutta hän ei sorru viljelemään niitä liikaa ja lukija voi turvallisin mielin luottaa hänen  kerronnallisiin taitoihinsa. 

Suosittelen Muistojenlukijaa ya-kirjallisuuden ystäville ja heille, jotka mielellään pakenevat karua todellisuutta fantasian pariin. Muistojenlukijassa tuo sama todellisuus on yhtä betonisen harmaa, mutta sen asukkailla on kyky manipuloida unia, tunteita ja muistoja. Mitä sinä tekisit, jos voisit nähdä toisten mieliin?

Herkkyystestaus (blaa blaata kirjoittamisesta)

Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.

Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet.  Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.

Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.

Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.

Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.

Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.

Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä. 

Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?

Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.  

Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.

Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.

Luettu: Kivitasku, Anni Kytömäki (2017)

Kivitasku Gummeruksen sivuilla.

Julkaistu: 08/2017 Gummerus kustannus
Sivumäärä: 645 (sidottu)


Kivitasku kuuluu niihin monikerroksisiin romaaneihin, jonka tarinaa lukija palaa mietiskelemään vielä viikkoja, jopa kuukausia, lukemisen jälkeen. Anni Kytömäen uutuus vie lukijan eri aikakausille ja mitä moninaisimpien henkilöhahmojen kautta kokemaan ja toteamaan, kuinka voimaannuttava ja parantava voima luonnolla ja varsinkin suomalaisella järvimaisemalla, rantaviivalla, sileillä kallioilla ja synkkenevällä metsänreunalla on. Sen tietää jokainen hiljaista saunailtaa vesistön ääressä istunut.

Anni Kytömäki häikäisi meidät esikoisellaan Kultarinta, joka keskittyi ihmisen - ja myös eläimen - oikeuteen omasta elintilasta. Kivitasku sen sijaan pistää miettimään yksilön itsemääräämisoikeutta. Kytömäen vahvuuksiin kuuluu rakastettavien, realististen ja ennen muuta romanttiset mittakaavat täyttävien henkilöhahmojen luominen. Hän kirjoittaa rakkaudesta. Se on kaiken takana ja taustalla, tarinaa ei olisi ilman. Mutta Kytömäki tekee sen tyylikkäästi ja historian painaviin kerrostumiin taiten nakutellen. Mikään ei ole turhaa, saatikka päälle liimattua.

Kivitaskun tapahtumat sijoittuvat kolmeen eri historian ajankohtaan. Tapahtumapaikakseen tarina on valinnut Louhurannan, jossa sijaitsee ajankohdan mukaan koti, vankityöleiri tai mökki. Tarina lähtee liikkeelle Helenasta, joka haikailee kaukomaille sodanjälkeisessä Suomessa. Kaukomaiden sijaan häntä odottaa hyvin toisenlainen muutos. Toisaalla Sergei odottaa telotusta vuoden 1849 Pietarissa. Hän on nuoruudenvimmassaan tehnyt tsaarin valtaa arvostelevia kirjoituksia. Sergein matka teloituslavalta vankileirille ja aina Saimaan kanavan rakentajaksi on koskettava ja tuo hyvin esiin, miten helposti voi menettää kaiken. Hänestä kasvaa kokonaan toinen mies koettelemuksien kautta, ja muutenkin. Veka sen sijaan yrittää paeta osastohoitoa ja itse asiassa koko maailmaa. Hän joutuu pakenemaan vuonna 2012 sukunsa mökille saadakseen olla rauhassa.

Jokainen kirjan kolmesta tarinakaaresta on kiehtova ja antoisa. Olisin kaivannut hieman enemmän, tai suurempaa osuutta Helenalle. Olin myös pitkään eksyksissä Vekan kanssa, mutta se on vain omaa syytäni. On parasta vain luottaa kirjailijan käyttämiin tehokeinoihin. Kytömäki kyllä paljastaa kaiken lopussa. Eniten nautin Sergein tarinasta. Kytömäki tuo esiin aiheita, joista mielellään vaietaan, tai joista puhuminen on pitkään ollut vaikeaa. Hän antaa äänen hyljeksityille.

Jään innolla odottamaan Anni Kytömäen seuraavaa romaania ja uskallan jo arvuutella, mikä sen luontoteema tulee olemaan. Esikoisessa liikuttiin metsässä. Kivitasku vei lukijat vesistöjen rannoille. Mahtaisiko kolmas teos liittyä ilmaan? Ilmastoon? Ei auta kuin odottaa, vesi kielellä, käsi sydämellä.

Toivoisin, että Anni Kytömäki voittaa Finlandian Kivitaskulla. Mikään ei tietenkään ole ennalta taskussa. Kävi miten kävi, on Kivitasku merkittävä teos ja suosittelen sitä lämpimästi lukijoille, jotka nauttivat luonnon parissa liikkumisesta, historiasta ja monimutkaisista ihmiskohtaloista.

YA-kirjallisuus ja mikä siinä on niin vaikeaa

Firenzen Yipi Yipi Yeah -liikennemerkki.

Minusta viihtyminen on tärkeä osa ihmisen ja lukijan elämää. Eikö? Onko kirjallisuus, joka lisää lukijan viihtymistä, ja näin ollen ehkä myös hyvinvointia, huonompaa kirjallisuutta kuin kirjallisuus, joka tuo lukijalleen jotakin muuta? Ja mitä on se mahdollinen muu 'lisä', jota taideproosa tuo lukijalleen, johon viihdyttävä kirjallisuus ei kykenisi? Eikö kirja voi olla samaan aikaan viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja lukijan maailmankuvaa avartava? Ja eikö ole sen parempi, mitä nuorempana lukijoiden suodaan viihtyvän kirjojen parissa?

Kyllä te kaikki tunnette perhe- ja tuttavapiirissä sen nuoren, joka lakkasi lukemasta kirjoja tietyssä iässä. Ja kun tuolta nuorelta kysytään, miksi hän ei enää lue kirjoja, on vastaus usein "Ööhm, kun en mä löytäny mitää kivaa luettavaa." Kärjistettynä totean, että vakavamieliset kirjallisuuspiirit suorastaan puskevat nuoria pois kirjallisuuden parista. Sen jälkeen he valittavat, kun ihmiset eivät osta kirjoja.

YA:ta lukevat onneksi paljon myös yli-ikäiset nuoret, joista osa myös kertoo lukukokemuksistaan muille lukutoukille kirjablogeissaan. Näin YA-kirjallisuus saa huomiota, jota se ei saa helposti muista medioista. Ilmeisesti tätäkään ei saisi tehdä, koska kaikenlainen huomio vääränlaiselle kirjallisuudelle pahoittaa vakavamielisen kirjallisuushenkilön mielen. Puhumattakaan nyt pelkästään YA-kirjallisuuteen keskittyvästä kirjallisuustapahtumasta. Sehän olisi jo täysin ajattelematonta. Rikollista!

Viihdekirjallisuushan on suorastaan vaarallista. Se syö muuta kirjallisuutta ja myös arvaamattomia lukijoita.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miksi YA mielletään automaattisesti viihdekirjallisuudeksi. Johtuuko se siitä, että YA on kohdistettu nuorille ja nuorenmielisille? Nuorethan eivät voi mitenkään olla vakavia tai vakavasti otettavia. Hehän ovat vain planeetan tulevaisuus. Rock and Roll'han myös korruptoi nuoria maailmanlaajuisesti. Pyhä häväistys sentään.

Hmmm, vastarinta on todellista. YA:ta ei päästetä helpolla, ja kaikista vähiten omien parissa. Helsingin Worldconissa päätettiin elokuussa WSFS Business Meeting -vuosikokouksessa uudesta kirjapalkinnosta. Kokonainen kirjailijakunta hurrasi ilosta. Huomio! Hugo-palkinnot tullaan jatkossakin jakamaan tiettyjen kategorioiden teoksille, mutta YA-kirjoille luotiin oma kirjapalkinto (mikä on suuri mahtavuus), mutta palkinto ei tule kuulumaan Hugoihin. Worldcon-75:ssä tehty päätös oli käänteentekevä siitäkin huolimatta. Hugojen rinnalla tullaan jakamaan oma erillinen spekulatiivisen fiktion YA-kirjapalkinto. Matka tähän päätökseen on ollut pitkä.

Eli. Jos arvostus on hankalaa hankkia oman perheen piirissä, eikö se ole lähes mahdotonta suuressa pelottavassa maailmassa?

Ei, jos lukijat saavat päättää.

Kuten minä itse, hiemän yli-ikäinen nuori, joka kirja-anarkistina viis veisaan muiden arvotuksista ja veisauksista, luen mitä mieleni tekevi. Parasta on olla kaikkinälkäinen. Se, että joku lukee jotain muuta kuin mitä itse kirjoittaa, ei ole pois itseltä. Jokainen lukeva ihminen, kirjamaustaan riippumatta, on tärkeä ja arvokas lukija.


-- -- -- -- -- --

Tämä postaus ei ole vastareaktio mihinkään tiettyyn kirjoitteluun, tai kenenkään tietyn mielipiteisiin, vaan yleisreaktio yleiseen kirjallisuusilmapiiriin, jossa lukijan on yhä vaikea tulla ulos YA-kirjakaapistaan. Yritän vain levittää kirjallisuuden ilosanomaa itse kullekin. Olkaa kilttejä, suvaitsevaisia ja katselkaa kirjamaailmaa avarin mielin.




 

Ajatussepeliä bloggaamisesta (hajautettua blaa blaata)

Kasvi toisesta ulottuvuudesta.

Madame Mary von Törne, alias minä, alias ulkosuomalainen, alias hetkittäinen kirjailija, julkaisee tässä blogissa silloin tällöin (useimmiten tällöin) ajatuksiaan. Aihevalikoima on yhtä laaja kuin avaruus. Normandiani-blogissa ei ole päätä eikä häntää, se vain on. Blogithan on todettu jo moneen otteeseen kuolleeksi. Aikaansa seuraavat vloggaavat. Minä elän jossain toisessa ajassa.

Olen miettinyt taajaan pitäisikö minun jakaa blogi useampaan eri aihealueeseen: yksi Normandialle ja Ranskalle, yksi kirjoittamiselle ja kirjoille, yksi hevostelulle, yksi maailmanparantamiselle. Ja joka kerta kerron itselleni, ettei sinulla hyvä ihminen ole aikaa eikä energiaa pitää tsiljoonaa eri sivustoa, tuskin intoa riittää tälle yhdellekään, saatikka sanottavaa.

On aiheita, joista mielelläni kirjoittaisin useamminkin, kuten kirjat, omani ja muiden. Mutta se toistaiseksi ainokainen omani on jo niin menneen talven juttuja, ettei sitä tarvitse enää kaivella esiin. Kirjoitan toki jatkuvalla syötöllä uutta, mutta en ole saanut mitään valmiiksi. Tai olen, mutta kaksi käsikirjoitusta olen joutunut vain hautaamaan. Ja se jota olen työstänyt viimeiset kahdeksan kuukautta, on vielä niin kesken, että siitä on turha toistaiseksi sanoa enempää. Kaikki on epäkonkreettista ja ei-relevanttia.

Toisten kirjoista sentään jaksan kertoa. Aina kun luen ihanan kirjan, haluan julistaa sitä koko maailmalle. Tämä ei kuitenkaan ole kirjablogi, ja vältän kirjoittamasta kirjoista, jotka jätän kesken (hyvin harvinaista) tai joista en ole muuten innostunut. Se ei vain tunnu sopivalta, koska kuulun itse kirjoittavaisiin. Pidän nykyään linjaa: jos ei ole riittävästi hyvää sanottavaa, en sano mitään. Jätän kritiikin niille, jotka voivat sitä antaa.

Kerron myös mielelläni vinkkejä Ranskaan matkaaville. Päivätyössäni puurran turistien parissa, lomilla reissaan maata ristiin rastiin, koska Ranskasta on moneksi. Vien blogin lukijoita museoihin ja vuorille, silloin kun ehdin, koska taas on mainittava, että tämä ei ole myöskään matkablogi. Siihen minulla ei vieläkään ole riittävän hyvää kameraa. (wink wink jos joku, esim. Canon, haluaa sponsoroida!)

Hevosestakin kerron usein. Useimmiten. No hyvä on. Vietän kaiken vähäisen vapaa-ajan (kirjoittaminen ei ole vapaa-aikaa, se on minun toinen työni) talleilla. Siksi jututkin pyörivät usein karvaturpani ympärillä, ihanista lannanhajuisista talvipeitteistä kiitolaukkaan sänkipellolla. Sitä rataa. Rakas ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä minun elämääni kuuluu. En oikein tiennyt mitä sanoa, kun olin jo kertonut, että kirjarintamalta ei mitään uutta ja mitään muutakaan uutta ja ihmeellistä ei elämääni kuulu. Sama työ, sama talo, sama mies, sama lapsi, kissa, käsilaukku... Ystäväni totesi siihen, että posti kulkee ja kaupassa käydään, vaikos? Mainitsen nyt tässä että, ystäväni on puheripuli-ihmisiä ja hänen seurassaan viihtyy, vaikka ei itse sanoisi sanaakaan moneen tuntiin. Ja olen tuppisuu. En mielelläni kehuskele elämälläni. Maailmanpolitiikasta sen sijaan voin paasata kuin pastori, mutta harva sitä jaksaa kuunnella.

Mutta niin, se hevonen. Se vie kaiken aikani, eli sitä minä olen viime ajat puuhannut. Sitä ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska se kuulostaisi elämällään kehuskelulta.

H.R.M. Maxwell Maximus 

Normandiani-blogi elää hiljaiseloa. Kuulostaapa kiehtovalta. Miksi tapahtumattomuus on niin aliarvostettua, vaikka kaikki kärsivät stressistä, melusta ja liiasta hypetyksestä? Vaihtaisinko blogin nimeksi Hiljaiset Taivaanrannat? Tai Unelias Ulkkis? Tai Tuppisuu Tädin Turinat? Seuraajien määrä varmaan räjähtäisi tuosta TTT:stä.

Kaikesta pitäisi olla koko ajan hirveästi jotain mieltä. Pitäisi oikein tyrkyttää omaa mielipidettään. Ja ennen muuta pitää pahoittaa mielensä koko ajan. Koska Kaikki On Niin Kamalaa ja Kaikki Ihmiset Ovat Niin Tyhmiä!!! Ettekö tajua? No, minä en. En jaksa. On parempaakin tekemistä. Maailma on paska. Elämä on kamalaa. Ja sitten me kaikki kuolemme.

Kunnes se päivä, kun minäkin pahoitan mieleni. Varsinkin, kun kirjani saa vain kaksi tähteä Goodreads-sivustolla ja se pudottaa keskiarvon alle kolmen tähden. Silloin tekisi mieli sanoa suutuspäissäni kaikenlaista. Olen ajan myötä oppinut olemaan sanomatta. Niin on parempi. Totuushan on se, että suuri osa kirjani lukeneista ja siitä pitäneistä eivät seuraa sen enempää Goodreadsiä kuin mitään muutakaan ja eivät näin ollen tule jättäneeksi tähtiä yhtään mihinkään. Eikö niin?

Blogini on paikka, jossa yritän tuoda kivoja asioita esiin. Yritän. Välillä pohdin vakavia juttuja, kuten ranskalaisen julkisen koululaitoksen ihmeellisyyksiä. Te muut Ranskan ulkkikset, eikö teitäkin hirvitä ostaa koululaisillenne kuulakärkikyniä (BIC:in neliväri) tai niitä vielä kalliimpia, joissa on se magique kumi? Kun kaiken voisi hoitaa luontoa säästävällä ja halvemmalla lyijykynällä? Niin kuin järkevässä Suomessa silloin joskus, kun me olimme lapsia ja Suomenmaassakin oli vielä jotain tolkkua?

Niin, toisinaan mietin myös ulkosuomalaisuutta, toiseutta, pihalla olemista kaikesta. Kuningas ilman valtakuntaa. Kuulkaahan, kahdessa maassa on puolensa. Ei vain se, että voi hurrata sen toisen, paremmin yleisurheilussa pärjäävän maan menestykselle. Puolensa on siinä, ettei oikein tarvitse olla suomalainen, eikä varsinkaan ranskalainen. Saa valita tuulien mukaan. Tai olla valitsematta. Itse olen maaton nykyään. En ole kansalainen. Passi minulla on, vain yksi (hitsi se pitää uusia, raaah!) En jaksa isäinmaallista kohkaamista. En ota osaa Suomi Sata -juttuihin. Hyvä ne, jotka ottavat. Kyllä Suomea saa ja pitääkin juhlia. Olen valinnut osakseni kohkata muista asioista.

Blogissa yritän välttää raskaita aiheita. Jätän sen kaunokirjalliseen tuotantooni. Normandiani sinnittelee yhä, vaikka toisinaan olen varma, ettei näitä juttuja lue kukaan muu kuin äitini. Äidit ovat ihania.




  

Varjoliitoa laventelipeltojen yllä

Neliveto vei oppilaat ylös. Alas oli tultava itse.

Kuka ei olisi joskus nähnyt unta lentämisestä? On asia uneksia ja toinen tehdä unelmasta totta. Tällä kertaa olin vain matkassa mukana (bunkrausvastaavana), kun perheen miehet kiipesivät vuorelle ja hyppäsivät sieltä alas. 

Varjoliitokoulun edustalla

Varjoliitäjät ovat Ranskassa yleinen näky vuoristossa ja meren rannalla. Värikkäät varjot, tai ranskaksi sanottuna purjeet, täyttävät toisinaan koko taivaan. Näitä hurjapäitä aikansa katseltuaan mieheni päätti aloittaa harrastuksen. Teini-ikäistä poikaamme ei tarvinnut houkutella kauan lähtemään mukaan. Minua sen sijaan puhuttiin ympäri hieman pidempään antamaan lupa touhulle. Olen lentänyt tandem-lennon ja pidin siitä todella paljon. Poikamme teki oman ensilentonsa kaksi vuotta sitten. Silloinkin se tuntui hieman hurjalta. Mietin pitkään uskaltaako 14-vuotiasta päästää varjoliitokouluun.

Siniset taivaat, paikallinen arkkitehtuuri ja luonto...aah.

Mies löysi sopivan koulun seudulta, missä olemme viettäneet lomia ennenkin. Mévouillon on piskuinen kyläpahanen keskellä ei mitään Hautes-Alpesin ja Drômen rajalla. Seudun parhain valtti on 300 päivää aurinkoa per vuosi. Lentämisen suhteen se on hyvä juttu: sääolosuhteet pysyvät optimaalisina ja huono ilma harvoin sotkee lentosuunnitelmia.

Täydellinen laskeutuminen keskelle polkua laventelipeltojen väliin.

Viiden päivän kurssilla on tietenkin hintansa, mutta meidän perheessä rahaa laitetaan mieluummin elämyksiin kuin muuhun. Alkeiskurssin hinta oli 560,00 euroa per henkilö ja siihen kuului opetus, varjo ja muut välineet ja kuljetukset vuorten päälle. Opetus alkoi joka aamu noin seitsemän maissa. Keskellä päivää oli useamman tunnin tauko ja illalla opetusta jatkettiin viidestä ilta yhdeksään. Lento-olosuhteet aloittelijoille olivat parhaat aamulla. Illalla usein tuuli joko liikaa tai ei tarpeeksi ja kahteen otteeseen lennot jouduttiin peruuttamaan, mutta kaiken kaikkiaan viiden päivän aikana oppilaat tekivät yli kymmenen 5-15 minuutin pitoista lentoa. Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin enimmäkseen vain varjon nostamista ilmaan.

Laventeli kukki tänä vuonna kesäkuun lopussa.
Peltojen ohi ajaessa autossa tuoksui aina hetken parfyymikaupalta.

Ryhmä koostui kolmesta ensikertalaisesta ja viidestä muusta jo hieman enemmän lentäneestä. Koulussa oli samaan aikaan edistyneiden ryhmä, jonka eniten lentänyt oli varjoliitänyt yli 80 tuntia, mutta silti tarvitsi vielä koulutusta. Tämä jos jokin kertoo minusta siitä, että varjoliitoa ei opita parissa päivässä. Siihen menee vuosia ja kursseja on käytävä läpi useampi. Varjoliitämistä ei voi oppia muuten kuin lentämällä ja paljon. Minulle ei selvinnut mihin tahtiin oppilas voi kehittyä itsenäiseksi. Luulen että se riippuu henkilöstä. Mieheni ja poikani aloittelijoiden ryhmässä oli yksi parikymppinen nuori, joka selvästi pelkäsi joka kerta lentoon lähtemistä ja usein hän päätti olla lentämättä illalla, koska oli siihen liian väsynyt. Luulen, että jännittäminen verotti hänen voimiaan enemmän kuin muilla.

Astropoika kuussa.

Poikaani ei pelottanut ollenkaan. Jopa siinä määrin, että hänen pelottomuutensa tuntui minusta pelottavalta. Silti katselin hänen lentojaan mieli rauhallisena. Oppilailla oli radioyhteys koko lennon ajan kahteen opettajaan. Toinen lähetti heidät matkaan vuoren päältä varmistaen alkulennon. Toinen opettajista ohjasi heitä laskeutumispaikalta. Jokainen liike oli radio-ohjattu. Hymyilin kuin Naantalin aurinko, kun näin poikani ensimmäisen lennon. Hän sen sijaan oli kuin kävisi lentelemässä huvikseen tuon tuostakin, normale.

Varjoliito ei ole pelkkää lentoa. Lennon jälkeen on pakattava varjo. Ensin on selvitettävä jokainen ohut pieni naru ja sen päälle viikattava valtava varjo pieneen reppuun. Kahdestaan pakkaaminen sujui nopeammin, mutta touhusta oli pystyttävä selviämään yksinkin. Pahinta oli se kun narut tarttuivat maassa oleviin kasveihin. Taisi varjon mukana joutua pakatuksi muutama heinäsirkkakin. Varjot ovat todella hintavia. Sen tähden niiden käsittelyssä oli oltava erityisen varovainen ja se onneton, joka laskeutui piikkipusikkoon sai opettajalta mojovat haukut.

Pinoon ja pussiin.

Mieheni kertoi, että lennon aikana ei oikein ehdi ihailla maisemia, koska sitä keskittyy niin paljon varjon liikkeisiin ja opettajan puheeseen, joka on taukoamatonta. Häntä jopa hieman harmitti se, että hän ei ehtinyt nauttia lennosta. Sitä hän joutui odottamaan viikon viimeiseen päivään asti, jolloin opettajat antoivat heidän lentää hieman pidempään. Silloin hän vihdoin tajusi, että hei minä lennän!

Oppilaat varjoineen odottamassa hyppyä tyhjään.

Varjoliito on vaarallinen laji. Loukkaantumisia ja kuolemaankin johtavia onnettomuuksia sattuu usein, kokeneillekin lentäjille. Vertaisin lajin vaarallisuutta vaikka ratsastukseen. Kumpikaan ei ole riskitöntä. Kurssilla lentäminen asiantuntevien opettajien kanssa on varmaan yhtä vaaratonta kuin tuntiponin selässä köpöttely. Silti nollariskiä ei ole. Tuuliolosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti. Tuntiponikin voi säikähtää jotain ja heittää ratsastajan päin puuta (minulle kävi näin ns. pommin varmalla ponilla: seurauksena kyynärpään murtuma). Suurin osa varjoliitäjien onnettomuuksista tapahtuu laskeutumisen aikana. Yleisin vamma taitaa olla nilkkasiteiden revähdys. Sen tähden varsinkin aloittelijoita ei päästetä lentämään, jos tuuliolosuhteet ovat muuta kuin optimaaliset.  

Siellä se menee ja ihan yksin.

Mieheni ja poikani lensivät koko kurssin ilmaan minkäänlaisia ongelmia. He olivat joka ilta hyvin väsyneitä, mutta onnellisia. Mieheni alkoi suunnittelemaan uutta kurssia ennen kuin tämä ensimmäinenkään oli loppu. Poika sanoi lähtevänsä ehdottomasti mukaan myös.

Lentäjäpoika.

Olen seurannut näitä poikia hurjiin paikkoihin vuorten rinteille, mutta lentämistä en ole koskaan kaivannut. Laskuvarjo- ja benji-hypyt olen jättänyt väliin vienosti hymyillen. Ei nyt, eikä koskaan, kiitos. Jokaisella omat hullutuksensa. Minulle riittää toisten lentojen ihailu. Ranskassa varjoliidon voi aloittaa 12-vuotiaasta alkaen. Se vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja kykyä keskittyä opetukseen. Toisinaan osa matkaa vuoren päälle taitettiin jalan, koska nelivedollakaan ei päästy pidemmäs ja varusteet oli tietenkin kannettava tuo matka ylös itse. Itse lentäminen vaati miehen kertoman mukaan eniten käsi- ja vatsalihasvoimia. Lentoon lähtiessä pitää voida juosta kovaa jonkun matkaa.

Ja takaisin maassa mallikkaasti.

Lentäminen laventelipeltojen yllä, yli 30 asteen lämmössä oli miehelleni yhden suuren haaveen toteutuminen. Hän sanoi, että heinäsirkkojen sirityksen kuulee yllättävän korkeallekin ennen laskeutumista. Vaikuttaa siltä, että tulevinakin kesinä suuntaamme näille pelloille kuuntelemaan niiden soidinta.

Koko kylä lentämässä.

Mévouillon'in haja-asustusta ympäröivä laakso on yhtä varjoliitoreittiä. Alla olevasta kuvasta näkyy osa mäistä (tai miksi näitä lentoonlähtönyppylöitä suomeksi nimitetään?). Varjoliito-opettaja Gildas osoitteli alla lentäviä varjoja eräs ilta ja kertoi, että tuolla menee kylän posteljooni, tuolla lihakauppias jne. Paikallisia maanviljelijöitä ei ilmeisesti häirinnyt ollenkaan se, että heidän pelloilleen tupsahteli porukkaa tuon tuostakin. Sen sijaan se lehmä-parka, jonka takapuoleen yksi epäonninen mässähti varjoineen kaikkineen, oli ehkä toista mieltä.

Provence Parapente -varjoliitokoulun sivut

Kuulin kilpailevan koulun opettajan huutelevan radioonsa englantia. Oletan näin ollen, että opetusta saa muillakin kielillä kuin ranskaksi. Paikan päälle pääsee helpoiten (ainoastaan) autolla. Lähin kv-lentokenttä on Marseille. Me asuimme läheisessä Montbrun-lès-Bains'in kylässä, jossa oli ruokakauppa, posti, kylpylä, ravintoloita ja juoksemiseen soveltuva puisto. Ajomatkaa Mévouillon'iin oli vartti. Itse Mévouillon'issa ei ollut oikein mitään muuta varjoliitokoulun ja laventelipeltojen lisäksi.


Nämä ovat omia havaintojani tästä lajista. En ole asiantuntija. Lisätietoja on parasta kysellä suoraan varjoliitoon keskittyneistä kouluista ja yhdistyksistä.

Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.

Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.

Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.

Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.

Kesäluettu: Our Dark Duet, Victoria Schwab (2017)

Lähde

Julkaisija: Titan Books Ltd (06/2017)
Sivumäärä: 368 (kovakantinen)
Sarja: Monsters of Verity


Ne, jotka seuraavat kirjasuosituksiani, tietävät, että Victoria Schwab on tämän hetken lempifantasiakirjailijani. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa, joka onneksi kasvaa kirjalla tai parilla joka vuosi. Tosin, Victoria toteaa tämän kirjan loppusanoissa, että Our Dark Duet oli tappaa hänet. Se olisi ollut suuri järkytys ja onneksi hän selvisi kirjastaan elossa. Schwab puhuu blogissaan ja twiiteissään usein ahdistuksesta, josta kärsii ja keinoista taistella sitä vastaan. Toivottavasti hän osaa pitää taukoa ennen kuin hyökkää seuraavien projektien kimppuun. Valitettavasti tiedämme, että rauta on taottava kuumana. Mutta silti.

Our Dark Duet on urbaania fantasiaa nuorille aikuisille. Se seuraa Monsters of Verity -sarjan ensimmäisen osan This Savage Songin tapahtumia. Kyseessä on kirjaduologia. Mielestäni duologioita voisi julkaista enemmänkin sen sijaan, että yritetään venyttää sarjoja kolmeen tai neljään kirjaan.

Jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, älä jatka tämän pidemmäs sillä tekstissäni saattaa esiintyä juonipaljastuksia.

Kate Harker on ryhtynyt hirviöiden metsästäjäksi isänsä kuoltua. Hän on jättänyt kahteen leiriin jakautuneen Verity-kaupungin ja löytänyt uusia liittolaisia uudesta kaupungista. Eräs ilta Kate törmää hirviöön, jonka kaltaista ei ole ennen tavannut. Tapaaminen ei jätä Katea rauhaan ja lopulta hän päätyy palaamaan Verityyn varoittaakseen August Flynniä.

August on ottanut veljensä Leon paikan hirviöitä vastaan taistelevan kaupunkiarmeijan johtavista sotilaista. August soittaa yhä viulua, mutta hän on luopunut toiveistaan olla joskus itse hieman ihmisenkaltaisempi. August syntyi hirviöksi ja on hyväksynyt osansa ja tehtävänsä muita hirviöitä lahtaavana sotakoneena. Hänen pahimmat vihollisensa, hirviömäiset Sloan ja Katelle kaunaa kantava Alice punovat omia juoniaan ja valmistelevat hyökkäystä. Katen yllättävä paluu saa kaiken horjumaan.

Schwab punoo tarinanlangat taiturimaisesti yhteen ja syöksee kerronan päätähuimaavaan kilpajuoksuun, jolle on vaikea kuvitella onnellista loppua. Kaikesta karmeudesta ja uhasta huolimatta lukijaa hellitään Augustin ja Katen kanssakäymisellä, joka kulminoituu ehkä tämän hetkisen nuorten aikuisten kirjallisuuden herkimpään suudelmaan.

Kuka on loppujen lopuksi hirviö ja kenen sielussa kaikuu suurin inhimillisyys? Teos esittää ikiaikaisen kysymyksen, johon Schwab vastaa tyhjentävästi. Sarjan teemat peilaavat omaa todellisuuttamme, kärjistäen toki, mutta ajatuksia herättävästi. Our Dark Duet on synkkää viihdettä. Se vierailee hetkittäin kauhu-genren puolella, mutta ei lipsu ensimmäisen osan asettamasta päänmäärästä tuoda lukijalle jotain uudenlaista, erilaista ja mielenkiintoista fantasian laajalle kentälle.

Erityisesti haluan mainita Victoria Schwabin onnistuneen jossain hyvin vaikeassa. Lukijana ei voisi olla onnellisempi näin onnistuneesta sarjan päätöksestä. Nimensä mukaan Our Dark Duet on synkkä tarina. Sille ei olisi voinut kirjoittaa toisenlaista loppua ja se on täydellinen. Victoria Schwab on antanut parastaan. Syvä kumarrus ja kiitos loistavasta työstä.

Suosittelen sarjaa ja myös Schwabin muita kirjoja kaikille hyvin rokkaavan fantasian ystäville.