keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Enkelikuoroja unettomia öitä (kirjallisuusblaablaata siitä toisesta "vaikeasta" kirjasta)


Ooppera on suurien tunteiden musiikkia, aikansa populaarimusiikkia parhaimmillaan. Rämärellun CD-kokoelmaan kuuluu kahden kiekon "Kauneimmat aariat" ja neljän kiekon "Oopperan parhaat". Olen kuluttanut näitä aamusumuisten peltojen halki hurjastellessani unetonta pääkoppaani hartaudella herätellen.

Ooppera on osa vanhaa sieluani, kuuntelin näitä kiekumisia jo lapsena. Jokin siinä intensiivisyydessä puhutteli herkkyyttäni ja puhuttelee yhä. Tai sitten olen vain vääjäämättömästi siirtymässä keski-ikään. Hmmmph, Ehkä hyvinkin niin, koska Radio Musiquen jazz-ohjelma kuuluu myös ohjelmaan, kun mikään muu ei saa ajatuksiani kuriin.

Enkelikuorot tulkitsevat ihmissielun suurimpia tunteita: surua, toivoa ja rakkautta. Lempisuru-ulinani on Puccinin oopperasta Madame Butterfly (1904) teoksen keskivaiheilla Gettiamo a mano piene, jonka lopussa taustalla laulavien naisten harras, piiiiiiitkä ja tunteikas laulu vetää systemaattisesti niskavillani kiharalle. Toinen, toiveikkaampi sopraanojen duetto on hieman tuntemattomammasta oopperasta, ranskalaisen Léo Delibes'in teoksesta Lakmé (1883), Duo des fleurs -aaria. Naiset laulavat niin herkästi stemmoja, että vatsanpohjassa räjähtää.



Mitä tekemistä oopperalla on toisen kirjan kirjoittamisen kanssa? Kaikki. Olen muutamalta taholta kuullut ja lukenut, että toisen kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. "Se vaikea toinen kirja". Minun kohdallani asiat eivät ilmeisesti mene aina niin kuin manuaalissa lukee. Jos sielunelämäni olisi Ikea-mööpeli....niitä mihinkään sopimattomia palikoita olisi aina enemmän kuin sopivia. Olen nauttinut äärettömän helposti minusta ulos kirjoittauvan toisen kirjan kirjoittamisesta. Se on ollut helppoudessaan suorastaan julkeaa. Uskaltaako tätä edes julkisesti sanoa. Julkean helppoa!
Siksi ooppera ja enkelikuorot.





Itsestään suuria luuleva kirjoittaja minussa on aina silloin tällöin hyvä vetää takaisin maankamaralle, perusitsesyytösten ja moraalisten raipaniskujen pariin. "Olet huono, surkea ja julkea! Et edes tiedä julkaistaanko tätä koskaan, tuskin julkaistaan, miksi julkaistaisiin?" Kuinka muuten varmistaisin luomani tekstin laadun, ellen itse todistaisi sitä täydellisen surkeaksi säännöllisesti. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä, että kustantamo ei kustannakaan, että kukaan ei käsikirjoitusta huoli, etten ole mitään kirjoittamisesta oppinut, ja että olen työskennellyt kuukausia turhaan. Pelko on oikeutettu.

Siksi ooppera ja enkelikuorot. Jos en itse osaa olla armollinen luovalle itselleni, ei sitä kukaan muukaan tule olemaan. Raippaa kirjoittaja saa ihan tarpeeksi. Pelkkä jatkuva odottaminen on rangaistus elämän suuren unelman toteuttamisesta. Kirjoittaminen on tuskaa, luominen on tuskaa, palautteen ja vastausten odottaminen on kidutusta.

Ja tässä vaiheessa soundtrackiltä pärähtää savuiseen ja sumuiseen ilmaan maailman kaunein aaria. Sen laulaa joko suojelusenkeli tai kostonenkeli, sen mukaan kuinka suuri tuska on.

Vain kirjoittaminen on helppoa, muuten voisin heittää tämän kirjailijuuden kankkulan kaivoon. Mutta koska tiedän, ettei se siellä pysyisi pitkään, kuuntelen oopperaa, silloin tällöin jazzia, ja keräilen idea-aihioita sunnuntaiaamuisin Normandian sumuisilla nummilla käyskennellessäni ja korvissani soi Mozartin Yön kuningatar tai Orffin Carmina Burana.

Ote aariasta Duo des fleurs, toinen osa, Lakmé:
Dôme épais le jasmin
À la rose s'assemble,
Rive en fleurs, frais matin,
Nous appellent ensemble.
Ah ! glissons en suivant
Le courant fuyant;
Dans l'onde frémissante,
D'une main nonchalante,
Gagnons le bord,
Où l'oiseau chante,
l'oiseau, l'oiseau chante.
Dôme épais, blanc jasmin,
Nous appellent ensemble !
Mistähän se kertoo? Tuskin kukista kuitenkaan.

Antaa naisten laulaa:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti