perjantai 10. huhtikuuta 2015

Pää edellä puskasta

Siinä ne laulavat, hyppelevät ja keimailevat pyrstöt ojossa.
Mitkä?
No ne mustarastaat. Niitä on vähintään kolme pariskuntaa puutarhan puskissa pesimässä. Kuikuilen niiden tummia hahmoja ikkunaverhojen takaa miettien kuinka pöljää on, etteivät ne edes arvaa kuinka tärkeää roolia ne esittävät elämässäni juuri nyt.
Nehän ovat vain lintuja.
Yksi hyppelee vielä lehdettömässä pensasaidassa pallerona ja pyrähtää äkisti nurmelle. Nostaa terävän nokkansa ilmaan, heilauttaa pyrstöään ja lurittaa hetken. Missä on naaras, jolle se laulaa?
Rastas lehahtaa pois.
Senkin elvistelijä! En ehdi edes ottaa kuvaa. Kovaa tämä blogittajan elämä...

Elvis has left the building.
Oli kirkas kaunis keväinen iltapäivä. Ensimmäinen vuoteen, jos minulta kysytään. Palasin sen kunniaksi metsään pienen harmaan hevosen selässä. On kohtalon oikku, että hevosen nimi on Malice. Malice on hevonen ja Malicia henkilöhahmo metsässä. Olen lukenut Coelhoni ja virne suupielessä tunnistan universumin kädenjäljen sattumassa.

Malice
Metsässä oli kaunista, valoisaa ja vehreää. Se veti puoleensa. Ja sitten piikkilangan pätkä tarttui Ulla-ponin häntään. Onneksi roska lähti pois helposti, eikä Ullaan sattunut. Säästyimme tragedialta. Metsässä on vaaransa. Tyhmät ihmiset heittelevät sinne mitä sattuu: roskia, sirpaleita ja pieniä kirouksia.

Saman päivän iltana istun terassilla ja mittailen hämärtyvän taivaan värejä katseellani. Kuulen rastaiden laulua joka puolelta. Nostan rosé-lasin huulilleni ja nautin hetken. 2015 on rastaan vuosi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti