Uusi novelli sekalaiseen tuotantoon

Päivän ratoksi, iloksi tai riesaksi. Viimeistelin uusimman novellini, jonka kirjoitin plusmiinus vuosi sitten. Voit lukea sen täällä, jos haluat.

En ole novelisti. Lyhyt tarina ei ole minun juttuni, mutta siitä huolimatta joskus, noin kerran tai kaksi vuodessa, inspiraatio iskee ja pakottaa kirjoittamaan tarinaa, joka mahtuu muutamalle sivulle. Kaikesta kun ei saa väännettyä romaania, onneksi. Lyhyt tarina on siitä mukava, että se on nopeasti valmis. Se ei roiku pitäisi-tällekin-jotain-tehdä-ikuisuusprojektina takaraivolla koko ikää. On helpottavaa vain päästää tekstistä irti. Sanoa, että nyt soon siin. Tällainen hetki tuli tarpeeseen juuri nyt kun viimeistelen esikoistani pientä suurta maailmaa varten. Olen editoinut, editoinut ja editoinut viimeiset...no hemmetin kauan kuitenkin, en edes muista. Onneksi loppu häämöttää.

Mutta sitä ennen oli päästettävä tälläinen pieni peikkonen matkalleen. Novellin idea syntyi lukemalla kirjan. Kyse oli Charles "Pete" Conradin elämänkerrasta The Rocket Man. Hän oli kolmas mies kuussa ja pieni astronautti minussa alkoi heti haaveilemaan. Syntyi idea, toinenkin ja lopulta tarina Sitruunasamppanjaa eli kvanttinautin muistelmat.

Ulkosuomalaisuus ja kirjoittaminen

Maa taakse jää

Olisinko koskaan alkanut kirjoittamaan, jos olisin jäänyt Suomeen? Pidän tarinoista, mutta mikään ei taustassani ennustanut, että alkaisin niitä nikkaroimaan itse. En ole missään vaiheessa elämääni koskettanut kirjallista kenttää muuten kuin lukijana. Mitä Ranska teki minulle, että tartuin näppikseen?

Ihminen tuntee väistämättä olonsa hieman kummalliseksi asuessaan ulkomailla. Ei ole enää täysin suomalainen, muttei vielä ulkomaalainenkaan. Sitä vieraantuu tai etääntyy entisestä ja kummastuu uudesta. Koska ulkosuomalainen elelee vieraalla maalla, terävöityvät hänen aistinsa. Uudet asiat kiehtovat mieltä tai rypistyttävät otsaa. Aivoissa pakostikin tapahtuu jotakin. Olen siitä varma. Tiedeihmiset sen todistakoot.

Muutos on fyysinen. Yksilö sopeutuu uuteen ympäristöönsä. Se on evoluutiota pienessä mittakaavassa, mutta myös psyyke saa tällin ja se voi olla hyvä tai huono tai kumpaakin. Kun perhe ja ystävät jäävät Suomeen, syntyy väistämättä kaipuu. Ulkosuomalaisen haikea koti-ikävä kaihertaa pieniä savuavia reikiä mielen sopukoihin. Uusi kulttuuri, kieli ja välillä niin ufosti käyttäytyvät ranskalaiset taasen inspiroivat ja tarinoille välttämätön mielikuvitus saa kuin Asterix taikajuomaa.

Kieli on hyvin vahva osa identiteettiä. Ei ole ihan sama millä kielellä elää, ajattelee, tekee töitä tai rakastaa. On sydämen kieli ja arkikieli. Suomen unohtaa hyvin nopeasti, jos sitä ei tarvitse koko ajan tai edes usein. Ei se häviä päästä yhtä nopeasti kuin ruotsi, jota ainakaan minä en tarvitse enää kuin harvoin. Jag har glömnt allt min svenska...tai jotain. Suomi katoaa päästä salakavalasti sana ja rakenne kerrallaan. Ranska ja englanti toimivat kuin viirus ja tappavat puolustuskyvyttömän suomen hitaasti solu kerrallaan, huomaamatta.

Ei ole yllätys, paitsi itselleen, kun Suomilomalla sinulle hienovaraisesti mainitaan puhuvasi aksentilla tai käyttävän des bizarres sanoja hups, puhuin ranskaa vahingossa. Ja mitä pidempään olet asunut ulkomailla ilman päivittäistä annosta isänkieltäsi sitä varmemmin oireilet äiteinmaassa kielihybridinä kummajaisena. Ja sehän voi olla myös etu kirjoittajana, jos haluaa renoveerata suomenkieltä. Jos ei, on kaiketi parempi ylläpitää sitä vähää, jonka joskus on oppinut. Men hur?

Lukemalla suomeksi suomalaista kirjallisuutta. Oh (ruotsalaisella oolla).

Ja tuottamalla suomenkieltä itse.

Vaikka harrastan yksinpuhelua täysin sujuvasti ja varsinkin autonratin takaa, ei se silti pitkällä tähtäimellä ole se paras vaihtoehto. Suomenkielinen seura taas olisi mieluista, mutta mokomat ovat kaukana. Olisi hauska jutustella puhelimessa tunti joka ilta, mutta aina siihen ei ole aikaa. Jostain syystä Normandiassa ja tässä lähiseudullani ei asu paljoa muita suomea puhuvia. Minun erakoituneen sumuisten nummien ujon tytön pitäisi ryhtyä sosiaaliseksi, käydä Suomi-kerhossa, instituutissa, kahviloissa Pariisissa. Hur so?

Onneksi on kirjallisuus, jonka pariin paeta ylläpitämään omaa kieltään. Ei minusta kirjoittamalla kielitieteilijää tehdä, mutta jos jonkinlainen yhteys suomenkieleen pysyisi ja sen ympärille rakentuisi palomuuri kieliviiruksia vastaan. Kirjoittamisesta on varmasti ainakin tämä ilo, etu ja oikeus. Olisiko tässä osasyy siihen, että moni ulkosuomalainen tarttuu sulkakynään? Tätä inspistä voi tietenkin viljellä myös muissa muodoissa kuin kirjoittamalla: valokuvaamalla, maalaamalla, laulamalla...ja kertoa siitä kaikesta blogissaan.

En usko, että olisin koskaan kirjoittanut fiktiota, jos en olisi ulkosuomalainen.

Suomalaista terästä maailman merillä.

Hurjaa touhua

"Poliisilla on uusi ystävä"-mainos.

Täytyy myöntää, että sain kakoa hetken luettuani yo. kuvan artikkelin. Béziers on kaupunki eteläisessä Ranskassa, Välimeren rannikolla, ei kaukana Espanjan rajalta. Voisi luulla, noin nopeasti ajateltuna, että mukava mesta. Ja ehkä onkin.

Sen sijaan Béziersin kaupunginjohtajalla on tainnut napsahtaa pahemman kerran, kun hän on päättänyt mainostaa, että kylän jepareilla on nyt isot piiput taskuissaan. Tästä saa väistämättäkin western-mielleyhtymän ja hivenen yhdysvaltalaismaisen aseiden palvonnan kuvan.

Ongelma on vain se, että tämä on Ranska.

Béziersin kaupunginjohtaja edustaa äärioikeistoa ja voimme kuvitelle kenelle mainos on suunnattu. Voimme myös kuvitella miten sen sanoma on väestön keskuudessa vastaanotettu. Sen sijaan, tunnen myötähäpeää paikallisia poliiseja kohtaan. Heidän edustajansa sanovatkin lehtijutussa, että on hyvä asia, että heillä on vihdoin aseet, mutta ettei siitä ehkä olisi kannattanut kansalaisille kertoa tällä tavalla.

Nyt pitäisi miettiä mitä veronmaksajat haluavat: lisää väkivaltaa vai esimerkillistä toimintaa päättäjiltä kaikenlaisen väkivallan torjumiseksi? Kyseessä on tietenkin vain provokaatio ja mediatempaus, mutta hieraisinpa siitä huolimatta silmiäni pari kertaa. Aika hurjaa touhua minun mielestäni.

Ennustajia ja neroja koululaisia

Normandian helmikuu etenee nollan ylä- ja alapuolella pomppien. Aamulla paistaa ja iltapäivällä harmahtaa. Juustotarjottimelle on lisätty vuoristoserkku Reblochon, josta myös tartiflettea on paistettu. Kouluissa, työpaikoilla ja urheilukerhoissa on osanottajapula, koska kansa sairastaa ärhäkkää influenssaa. Mary vielä sinnittelee, mutta eiköhän tauti kaada hänetkin piakkoin kanveesiin. Sitä ennen raportti Normandiasta.

Mary ihmettelee tällä kertaa päivälehden ilmoitusosiossa esiintyviä ennustajien mainoksia. Mary tuumasi, että tärkeitä asioita päättäessä on kaiketi hyvä saada neuvoja muilta, ja koska muiden neuvot usein ovat mutuhuttua tai muuten huonolle kurssille ohjaavia, ei kai ole yhtään sen huonompi turvautua meedioon. Ja ovathan ihmiset tukeutuneet shaamaaneihin, poppamiehiin ja muihin näkijöihin jo aikojen alusta lähtien. Ehkä ranskalainen on vain säilyttänyt tarpeen olla yhteydessä johonkin muuhunkin kuin älypuhelimeensä, johonkin yliluonnolliseen.

Silti.

"Moi Charles, lähdetäänkö illalla yhdelle?"
"Oh, désolé Pierre, en voi koska varasin ajan ennustajalle."

Ranskalaiset näyttäysivat suhtautuvan hyvin varauksemattomasti myös Tarot-kortteihin, joiden avulla kuka tahansa voi improvisoitua Mme Irmaksi. Jokin siinä on, että tulevaisuus on tunnettava ennalta, vaikka sitten naistenlehden horoskoopin kautta. Tosiuskova tosin teettää oikean astrologin tekemän "kartan" itselleen ja siitä riittää tietoa kehdosta hautaan. Kyse on tietenkin myös huvista, mutta että oikein meedioita... Mitterandinkin kerrotaan sellaiseen tukeutuneen. Vakava asia siis.

Kaikki miekkosia, mistähän se johtuu?

Lehdestä löytyi onneksi myös ne uutiset ja yksi eritoten kiinnitti Maryn huomion. Pariisin tammikuisen terrori-iskun jälkeen normandialaisen Aumalen yläasteen oppilaat päättivät tehdä jotain iskun uhrien hyväksi. He kertovat uutisessa, että kaikkialla puhutaan lähinnä terroristeista ja vähemmän uhreista, joita he haluaisivat auttaa. Nerot oppilaat miettivät uutta projektia tekniikan työn mikro-yritykselleen. He päättivät valmistaa "Je suis Charlie"-avaimenperiä ja lahjoittaa saadut myyntitulot uhrien asiaa ajavalle yhdistykselle. Lisää heistä täällä.

Luettu: We Are All Completely Beside Ourselves, Karen Joy Fowler (2014)

We are all completely beside ourselves oli ehdolla viime vuoden Man Booker Prizen lyhytlistalla. Kirja ei voittanut, mutta voisi sanoa, että kilpailun lyhytlistalle pääsy sinänsä on jo voitto. Luin syksyllä samalta listalta Howard Jacobsonin teoksen "J", mutta Karen Joy Fowler vei ihanalla teoksellaan ainakin voiton minun lukijansydämessäni. Fowler tunnetaan paremmin The Jane Austen book club -kirjastaan, mutta uskon että tämä hyvin kantaaottava teos löytää myös tiensä lukijoiden suosioon.

Lapsena Rosemary puhui koko ajan. Niin paljon, että hänen vanhempansa usein pyysivät häntä aloittamaan tarinansa keskeltä. Nyt Rosemary on juuri aloittanut opintonsa ja tuskin puhuu ollenkaan. Hän ei eritoten halua puhua perheestään. En siis kerro siitä sen enempää. Saatte ottaa itse selvää, miksi Rosemaryn onneton perhe on niin erilainen kuin muiden perheet. Rosemary on perheensä ainut lapsi, mutta hänen perheeseensä kuului aiemmin samanikäinen sisko ja vanhempi veli. Molemmat ovat nyt poissa - hävinnet hänen elämästään. Silti Rosemaryn siskossa, Fern'issä on jotakin ainutlaatuista. Niinpä Rosemary kertoo siskonsa tarinan. (vapaa käännös kirjan esittelystä)

Luen yleensä kirjasta tehtyjä arvioita ennen kuin tartun itse teokseen, ja sen tähden tiesin tämänkin kirjan juonesta hieman liikaa ennen kuin sen varsinaisesti luin. Kirjassa on nimittäin lukijalle pieni yllätys, jonka lukija kyllä arvaa melko nopeasti, eikä "yllätyksen" tietäminen ennalta muuttanut lukunautintoani sen huonommaksi. Ja kirjasta on hyvin vaikea kertoa mitään, ellei paljasta sen "yllätystä".

Niinpä, jos haluat lukea We are all completely beside ourselves'in ja "yllättyä", älä lue tätä pidemmälle. SPOILEREITA!!!!

---------



Fern on Rosemaryn psykologi-isän tutkimusta varten adoptoitu simpanssivauva. Fern ja Rosemary kasvoivat yhdessä. Simpanssivauva kehittyi tietenkin eri tavalla kuin jos olisi kasvanut luonnollisessa ympäristössä, mutta niin myös ihmisvauva, jonka sisko oli kuitenkin hieman erilainen muiden siskoista. Fowler on tehnyt tarkan taustatutkimuksen kirjaansa varten ja se paistaa tekstistä ihastuttavalla tavalla läpi. Kirja ei missään nimessä yritä syyttää, vaan paremminkin näyttää ja ehkä jossain määrin informoida. Silti kirja ei ole manifesti vaan silkkaa fiktiota ja kirjallisuutta ja rikastuttava kokemus lukijalle. Eläintenoikeudet ovat yleinen puheenaihe, mutta tämä teos menee pelkkää puhumista syvemmälle.

We are all completely beside ourselves osaa myös viihdyttää ja Fowler kirjoittaa mukavan rennosti. Teoksen parissa ei kyllästy, eikä kauheuksilla rötöstellä liikaa. Se herättää ajatuksia, ehkä elävöittää kahvipöytäkeskusteluja ja lisää hieman kriittistä silmää kuluttajalle, joka loppujen lopuksi on itse vastuussa siitä mitä ostaa. Rosemaryn veli ryhtyy eläinaktivistiksi, jota syytetään myöhemmin kotimaan terrorismista. Kirjassa otetaan kantaa myös ihmisoikeuksiin. Rosemaryn perhe ei ole säästynyt tragedialta toisensa perään, mutta Fowler kertoo heidän tarinansa sydäntäsärkevän kauniisti ja tekee mieltä hersyttävällä 90-luvun kuvailullaan kerronnasta kevyemmän, hetkittäin räjähtävän hauskan.

 "Most home-raised chimps, when asked to sort photographs into piles of chimps and humans, make only the one mistake of putting their own picture into the human pile. This is exactly what Fern did," Rosemary recalls. "What seems not to have been anticipated was my own confusion."

Kohinaa ja kirjoittamista

En havainnut tammikuuta. Oliko sellainen tänä vuonna? Mihin aika hävisi? Sama se, kunhan on hauskaa ja rokki soi. Olisi kaiketi ajattomuudesta huolimatta aika tehdä jonkinlainen katsaus projekteihin ja hieman muuhunkin.

Mutta ensin kuva Kap Verdeltä. 

Mindelon satamakaupungin aallonmurtaja.

Kirjoittaminen sujuu, luistaa, paukkuu, vinkuu, hinkuu ja kilkattaa. Sain ilmeisesti taas inspiksen hännänpäästä kiinni ja sanat ilmestyvät ruudulle ihan itsestään. Sormet nenässä. Olen pahoillani, mutta tämä on pelottavan helppoa. Tarinan jatko-osa pursuilee ulos pääkopastani kohisten kuin keväinen koski. En tiedä ehdinkö huhtikuun olisi-kiva-saada-raakaversio-valmiiksi -dedikseen, mutta ei sen niin väliä myöskään. Jatkosta ei olla vielä sovittu kenenkään kanssa, joten tulloo valmiiksi kun tulloo.

Se mistä on sovittu, on taas tarinan ensimmäinen osa, joka julkaistaan tänä vuonna, ja olen näin ollen pyöritellyt myös siihen liittyviä yksityiskohtia tiedostoissani koko tammikuun (, jota ei ollut). Kustannustoimittaja on toki tehnyt suurimman osan työtä kommentoimalla, ehdottamalla korjauksia ja kysymällä mitä kirjailija on aivopieruillaan halunnut tarkoittaa. Hänen kanssaan on myös työstetty tulevan kirjan esittelytekstiä, mikä onkin paras jättää jonkun muun kuin itse kirjailijan tehtäväksi, koska itse kirjailija ei yksinkertaisesti osaa kertoa, mistä hänen teoksessaan on kyse. This is the law. En vain osaa selittää tarinaa, edes miehelleni, kakomatta ensin vartin, istumalla sitten toisen mokoman kuin Rodinin miettijä ja lopulta sopertaen heprean ja muinaisnorrin sekoituksella, että tarinassa on kyse metsästä ja silleen.

Mindelon satamalahti.

Kirjoittamiseen liittyvät projektit siis etenevät omalla kevyellä painollaan kohti kevään dead-linea ja kesän julkaisua. En tiedä, voisinko olla juuri tyytyväisempi. Hmmm. ehkä, jos jääkaapista löytyisi purkki sipulisilliä. Kyllä aina voi paremmaksi pistää. 

Normandiassa satoi lunta (asiasta ihan johonkin muuhun) viime perjantaina. Tulipa taas testattua liukkailla ajoa kesärenkain. Rellu pysyi tien päällä, kiitos kauhistuneen kuskinsa, joka ei aja kuin kaikki muut "Hulluja nuo r.........t!" -kuskit. Ajoin rystysyt valkoisina koulun parkkikselle (taas, mikä siinä koulun parkkiksessa on, että siitä pitää joka postauksessa kertoa....traumoja) ja parkkeerasin lumihiutaleiden hiljain putoillessa omaan vastamaalattuun parkkiruutuuni. Sanoin heipodei poitsulle ja kiljuin perään, että varothan toisten vanhempien autoja kun kävelet parkkiksen halki!!!!, äitimäisen raakkuvalla aamukäreällä falsetillani. 

Sipaisin tyytyväisenä otsatukan pois silmiltä kuin Justin Bieber ja valmistauduin peruuttamaan pois ruudusta. Ja en sitten peruuttanutkaan. Taakseni oli pysähtynyt "hemmetin vuohi", nimitys huonoille kuskeille, ja tässä tapauksessa toinen vanhempi, jättämään lastaan pois kyydistä. Mokoma ei ollut jaksanut parkkeerata, kuten minä, joka tottelen kirjaimellisesti koulun johdolta saatua "Näin tuot lapsesi kouluun"-opaslappua, jotta universumi säästyisi kouluparkkipaikka-katastrofilta. 

Olen ilmeisesti sen verran varttunut jo, etten tarvinnut kv-käsimerkkiä tällä kertaa purkaakseni aamukärttyisyyttäni kanssa-autoilijaan, tai sitten en vain kehdannut, koska koulun parkkiksella se toinen autoilija saattaa olla pojan luokkatoverin äiti tai isä, ja Mary pakottaa itsensä käyttäytymään sivistyneesti. Mieluummin ajattelen, että olen saavuttanut riittävän korkean iän siihen, että pelkkä aamukärttyinen tuijotus riittää puskemaan kaikki muut pois tieltäni. 

Satoi lunta sitten tai ei (mieluummin ei), ei ranskalainen silti ikinä koskaan tule ymmärtämään sääntöjen päälle. Ja sen yhden kerran kun itse iltapäivällä noukin pojan kyytiin lennosta, mihinkään hemskatin ruutuihin ajelematta, kun nopeamminkin voi tehdä, niin eikös pojan luokkatoverin isä, santarmi ammatiltaan, tule minulle kertomaan santarmin ominaisuudessaan, että lasten turvallisuuden takia, rouva on hyvä ja parkkeeraa seuraavan kerran tuonne noihin ruutuihin, jotka ovat tätä tarkoitusta varten olemassa. 

Naamani oli tulenpunainen koko viikonlopun.

Kalastajakylän rantaa Kap Verdellä.