(noin) 10 kirjakysymystä-haaste

Stazzyltä tuli kysymyksiä.

1. Luettiinko sinulle lapsena? Jos, niin mitä?


No, minulle ei luettu sanomalehteä tai Anttilan esitettä lapsena, vaan lastenkirjoja. Sellaisia ihan tavallisia lapsille tarkoitettuja kirjoja, kuvilla tai ilman. Ihan pienenä etsin pupua, tonttua ja siiltä. Vähän myöhemmin naurettiin Koiramäen tarinoille, jännitettiin Kaislikossa suhisee -tyylisiä eläinsatuja ja jossain vaiheessa aloin lukemaan itse heppakirjoja.


2. Mitä luet/lukisit nyt omille lapsillesi?


Varhaisteini lukee itse, mutta joskus vielä kömmin viereen ja luemme yhdessä jotain seikkailua. Juuri siivosin pojan kirjahyllystä pahvilaatikkoon vauvamaiset kirjat ja mietin mitä uutta voisi hankkia. Ranskalaiset koululaiset lukevat melkoiset määrät lasten fiktiota, mutta yleiskirjasivistyksen kannalta pian voisin tyrkätä muskettisoturit ym. klassikkoseikkailut kersan kätösiin.


3. Kehen romaanihenkilöön rakastuit nuorena niin, että olisit toivonut hänen olevan olemassa?


Teininä luin paljon heppakirjoja ja halusin omakseni kaikki kirjojen hevoset.


4. Suosittele historiallista kirjaa, joka opetti sinulle jotakin.


Voi, näitä on paljon. Historiallisista romaaneista olen oppinut enemmän kuin lukion historian tunneilla. Sinuhe Egyptiläisen sysäämänä ryhdyin hieroglyyfejä opiskelemaan ja tavasin niitä kuin Indiana Jones Karnakin temppelissä. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja opetti naisasiaa, vaikka puitteet olivatkin hieman kiviset ja soraset. Viimeisiä ahaa-kirjoja olivat Raatikaisen Kristallikuningas (1600-luvun mittelöt) ja Chantal Thomasin Les Adieux à la reine (Versaillesin hovin viimeiset päivät ennen vallankumousta).


5. Oletko koskaan saanut outoja katseita nauraessasi kirjalle ääneen julkisella paikalla? Mikä kirja se oli?


Ehkä, mutta eniten tuijotetaan, kun en osaa olla opettamatta kantaväestölle sivistynyttä liikennekäytöstä tai uimahallissa oikeaa uintisuuntaa. Sen sijaan olen saattanut joskus nyyhkiä jonkun liian ihanan dramaattisen loppuhuipennuksen johdosta ja lentokoneessa se on oikeasti aika noloa, kun siinä istutaan melkein päällekkäin naapurin kanssa. En muista mikä kirja se oli, koska se oli niin noloa että koko teos pyyhkiytyi saman tien kartalta.


6. Oletko ottanut matkalle mukaan kohteeseen sopivan kirjan (poisluettuna varsinaiset matkaoppaat)?


Itse asiassa en ole. Luin chicklittiä Thaimaassa, Kingiä Etelä-Ranskassa ja Road to Rouen'ia Helsingissä. Jossain on joku ratas paikoiltaan.




7. Minkä kirjan olet lukenut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan?


En yhtään. Luen kirjan ja siirryn seuraavaan. Liikaa kirjoja, liian vähän aikaa.


8. Minkä kirjan olet lukenut hampaat irvessä loppuun vaikkei oikein olisi kiinnostanut?


Rimmisen Nenäpäivän ja hampaat irvessä oli pakko, kun itse sitä ehdotin lukupiiriin, muuten en moiseen vaivautuisi, koska: katso kohta 7.


9. Mikä on paras näkemäsi kirjasta tehty elokuvasovitus?


Näitä en taida kaikkia näkemiäni edes tietää, saatikka muistaa, mutta nyt äkkisiltään ja tuoreeltaan tulee mieleen Kathryn Stockett'in The Help, kirjana aivan mahdottoman ihana ja elokuvaksi todella hyvin sovitettu.


10. Kuvittele olevasi (kuuluisa!) kirjailija. Miten pukeutuisit kirjailijakuvaasi, siihen joka printataan takakannen sisälärpäkkeeseen?


Tämä onkin vaikea. Ei tuon kuvittelun kannalta: kaikkihan tätä asiaa miettivät nukkumaan mennessään. Sama juttu tv-haastatteluiden osalta: pitäisikö olla vakavantärkeän älykkö vai rennonhauskan lempeä? Kirjailijakuva on asia, jota kannattaa ehdottomasti ajatella jo kauan ennen kuin on täysin tuntematon esikoisensa juuri Elisa-kirjassa julkaissut kirjailija. En tiedä muista lukijoista, mutta ainakin minä mielelläni haluan tietää, miltä juuri lukemani romaanin kirjoittanut mies tai nainen (tai jotain siltä väliltä) näyttää. Miksi? Menee pyskologian puolelle, en tiedä, mutta silti haluan. Toisinaan sitä yllättyy. Mutta siis, jos minä olisin joskus jossain rinnakkaistodellisuudessa kuuluisaakin kuuluisampi ihan aito oikea kirjailija, niin pärstäkuvaa varten pukeutuisin luultavammin valkoiseen kauluspaitaan ja farkkuihin. Olisiko se jotenkin hyvä välitie? Tosin enhän minä tuota itse päättäisi vaan kustantajani palkkaama stylisti.




Haastan itse vuorostani seuraavat immeiset vastailemaan: sannabanana, Madame Kissankulma ja Tarja ja saahan haasteeseen vastata ken tahtoo.


Ja omat 10 kirjakysymystä tässä:


tjaah....(päiviä ankaraa pohtimista)


noniin:


1. Petytkö usein lukemaasi vai vastaavatko odotuksesi enimmäkseen kirjasta sanottua ja kirjoitettua?


2. Oletko kaikkikirjainen? (toisin sanoen: luetko fantasiaa?)


3. Jos vastasit edelliseen : ei, niin miksi et lue sitä jotain tiettyä tai keskityt enimmäkseen johonkin lajiin?


4. Voiko kirjallisuus muuttaa maailmaa? Hyvässä tai pahassa. (Olen usein miettinyt voisiko jonkinlainen näin täällä meillä, miksei vielä teillä -internetromaani vihdoinkin saada ranskalaiset käyttämään modernia teknologiaa?)


5. Mitä kysyisit lempikirjailijaltasi, jos saisit kysyä vain yhtä asiaa?


6. Luetko kirjailijablogeja ja mikä on mielestäsi (tai ei ole) niiden tehtävä?


7. Millainen on täydellinen juonikäänne? Esim. hissukseen sakeaksi keitetty tai täysin puskasta hyppäävä.


8. Onko kaikki jo kirjoitettu?


9. Mihin maailmankolkkaan sijoittuvan tulevaisuudessa tapahtuvan tieteistarinan haluaisit lukea? (missä on ihmiskunnan tulevaisuus?)


10. Voiko viihdekirja olla syvällinen ja korkeakirjallisuus viihdyttää?


10bis. Mitä suosittelisit kirjatoukalle seuraavaksi?

Tuppupolitiikkaa

Normandian ikuinen syksy on hiljainen. Maassa makaavat maatuvat lehdet ja narsissit puskevat ujosti esiin mullista. Metsien yllä liihottavat laiskat korpit ja peltoja mittaa vaitonainen lokkipataljoona. Kuten sumu kietoo maiseman syliinsä ja sen myös kaikesta puhdistaa, vie epämääräisten ja muodottomien uutisten usva tilan sanomalehtien sivuilta.



Huomion saa yksi mies. Törttöillyt mies. Melkein sääliksi käy, melkein, jos ei kyseessä olisi valtiopäämies, ja jos maailmassa ei olisi tärkeämpiäkin aiheita päivittelyyn.
Kuten.
Sivuilla ei puhuta paikallista turistitoimistoa uhkaavista toiminnan supistamisesta, irtisanomisista ja palvelujen tason laskemisesta.
Vuosia paikalliset valtuutetut, kyläpäälliköt ja muut ruohonjuuritason toimijat äänestivät toimistolle suuremman budjetin ja korkeampia päänmääriä, uusia laatu-sertifikaatteja, plakaatteja ja paljon lisää kuluja. Sitten tuli tämä lama ja leikkaukset. Toimistolle myönnettäviä tukia leikattiin, mutta budjetti jätettiin sikseen. Henkilökuntaa suorastaan lisättiin, tai ainakin heidän työtuntimääriään ja samalla panostetiin koulutukseen. Uskottiin tulevaisuuteen ja toimiston kykyyn luoda ja tuoda rikkautta turistien muodossa paikkakunnalle. Oltiin tietävinään, että raha aina jostain löytyisi ja vuosia löytyikin. Kaikki olivat tyytyväisiä.
Ja turistejakin tuli. Kah, vuosi 2013 oli loistava vuosikerta vierailijoiden suhteen. Ranska on suuri turistimaa. Normandia ei ehkä yllä valtakunnalliselle tasolle, mutta on täälläkin elinvoimaista potentiaalia, esim. ekomatkailun saralla. Kunnan läpi kulkeva Pariisi-Lontoo pyöräreitti ihan vain pienenä esimerkkinä. Turha kai mainita, että turismi työllistää Ranskassa paljon enemmän ihmisiä kuin esim. hiipuva autoteollisuus. Sen sijaan tukia ei jaeta samaan malliin.




Pienen turistitoimiston johtaja ei selvästikään ansaitse miljoonia, tahi hyödy boonuksista, ei edes työsuhdeautosta. Toimiston budjetista puuttuu n. 30 000 euroa rahaa toiminnan pyörittämiseen. Ja vaikka puuttuvat tuet jostain kaavittaisiinkin kasaan, joudutaan osa työntekijöistä silti irtisanomaan. Tai näin on uhattu.
Tänä keväänä pidetään paikallisvaalit. Jokaiselle tuppukylälle valitaan uusi pormestari ja pormestarin joukkue kunnallisvaltuutettuja. Isot piipussa siis.


Olen ollut huomaavinani, että turistitoimiston budjettia käytetään rättinä, jolla läimitään vallassa olevien paikallispoliitikkojen viime vuosien aikaansaannoksia. Oppositio haraa vastaan jokaisessa päätöksessä aasin sinnikkyydellä. Turistitoimiston kohtalo ratkennee vasta vaalien jälkeen, kuten moni muukin asia.
Sitä odotellessa turistit etsivät tietoa seudustamme. He löytävät sitä nyt helpommin kuin koskaan kaupungin uusituilta internet-sivuilta, jotka jopa toimivat ja päivittyvät joka viikko. Niillä voi varata vierailun siideritilalle tai hotellihuoneen tai lounaan bussilastilliselle eläkeläisiä. Sivuilla on myös mobiili-versio ja ne on käännetty ainakin kahdelle vieraalle kielelle. Kehitys on kehittynyt.




Historiallisesta näkökulmasta Normandian taloutta on kannatellut teollisuus ja maanviljely. Maanviljely ja karjatalous eivät täältä mihinkään tule koskaan kaikkoamaan, mutta tuo teollisuus? Mitä jää jäljelle, kun tehtaat on suljettu? Liuta leipomoita ja kampaamoita torin äärellä. Pari hassua perheyritystä, jotka taistelevat hampaat irvessä Aasian ja Itä-Euroopan painetta vastaan.


Jos minulta kysytään, olisi sääli nyt tuoda alas kaikki se, johon vuosia investoitiin. Olisi myös sääli, jos kiinnostunut turistiperhe lopulta valitsisi toisen seudun tai maan lomakohteekseen, koska he eivät löytäneet helposti tietoa seutumme nähtävyyksistä. Rahaahan ei voi taikoa. Jos sitä ei ole, ei sitä voi kuluttaakaan. Vai voiko? Kuntien talous lienee jotain rakettifysiikkaakin monimutkaisempaa, joten en lähde sitä tässä ruotimaan. Ja kun joka puolelta pitää säästää, niin kukaan ei voi luulla tiukennuksilta säästyvänsä.
Viime kesänä turistitoimiston uutiskirjeessä kerrottiin seudun kolmen tärkeimmän turistitoimiston yhdistäneen voimansa, rikkoneensa kuntarajat ja tarjoavansa vastedes enemmän ja parempaa. Hienoa, mutta hetkinen....eikös näissä yhdistyshommeleissa yleensä myös tiivistetä henkilökuntaa? Säästetä vuokrissa ja kopiokonekuluissa?
Ei. Ei ainakaan täällä.


Anteeksi tekstin kummallinen muotoilu...ja kuvien puute...jotain häikkää taas.

Luettua: Rocketman, Nancy Conrad ja Howard A. Klausner (2005)

Rocketman: Astronaut Pete Conrad's Incredible Ride to the Moon and Beyond

tiedoston koko: 603 KB

sivumäärä (e-kirja): 316

julkaisupäivä: 02/05/2005 (New American Library - Penguin Group)

Tämä kirja on herkkua sille, joka lapsena halusi tulla astronautiksi. Kuten voimme huomata, kovin harvasta tuli, mutta se ei estä olemasta kiinnostunut tuonne ylös asti yltäneistä naisista ja miehistä. Rocketman kertoo värikkäästi Charles (Pete) Conradin elämästä. Hän oli kolmas mies kuussa, mutta ensimmäinen joka siellä tanssi.

Pete Conradin elämänkerran kirjoitti hänen leskensä Nancy Conrad yhteistyössä elokuvakäsikirjoittaja Howard A. Klausnerin (Space Cowboys) kanssa. Kirjan esipuheen on kirjoittanut muuan Buzz Aldrin. Lukeminen on nautinto, koska kieli on rentoa ja vilisee hauskoja yksityiskohtia astronautin elämästä. Vaikka kyseessä on Yhdysvaltojen avaruusohjelmaa kuvaileva teos, se ei turruta turhalla nippelitiedolla ja vaikeilla teknisillä termeillä. Rocketman ampuu lukijan suoraan avaruuteen.

Pete Conrad eli oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, mutta hänen tiensä lentämisestä haaveilevasta pojasta aina Saturnus 5 -raketin huipulle oli mutkainen. Hän kärsi vaikeasta lukihäiriöstä, jota 50-luvulla ei vielä pahemmin tunnettu, ja joutui vaihtamaan koulua sen takia. Onnekseen nuori Pete sai koulutiellään apua hänen oppimisongelmansa hyväksyvältä opettajalta, joka osasi auttaa häntä ylittämään lukihäiriön, saamaan päättötodistuksensa ja pääsemään jatko-opintoihin. Uskon että Pete Conradilla oli myös onnea ja jonkin verran hänen aurinkoisen persoonansa mukanaan tuomaa hyvää karmaa mukanaan matkassa.

Conradista tuli laivaston lentäjä ja myöhemmin koelentäjä. Hän avioitui nuorena, niin kuin siihen maailman aikaan kuului, sai neljä poikaa ja eli hyvin onnellista ja lentotuntien täyteistä elämää, kunnes venäläiset lähettivät ensimmäisen Sputnikin kiertoradalle. Siitä alkoi kilpajuoksu avaruuteen ja Conrad ja hänen aviateur-kaverinsa saivat mysteerisen kutsukirjeen vasta perustetulta NASA:lta.

Conradia ei hyväksytty ensimmäisellä hakukierroksella avaruusohjelman astronautti-ehdokkaaksi. Hänen persoonaansa ei pidetty soveltuvana ammattiin, koska hän oli suivaantunut monta päivää kestäneen terveydentilatutkimuksen loppuvaiheilla ja mätkäissyt pissanäytteensä pöytään kieltäydyttyään täysin turhasta ja hyvin kivuliaasta toimenpiteestä. Conrad piti mottonaan: "If you can't be good, be colorful."

Conrad otettiin mukaan seuraavassa haussa Gemini-ohjelmaan ja mies pääsi lentämään raketilla useammin kuin kerran. Pete Conrad lensi myös kuuhun Apollo 12 -lennolla ja sanoi kuunperälle hypättyään: "Whoopee! It might have been a small one for Neil, but it was a big one for me!" Olette varmasti nähneet sen kuufilmin, missä astronautti hyppelee kuun pinnalla ja laulaa "dum-dee-dum". Se oli Pete Conrad. Hän vain teki työnsä hyvin ja hyväntuulisena.

Kuulento ei silti ollut Conradin uran huippukohta, vaan Skylab-avaruusaseman korjaaminen pitkän avaruuskävelyn tuloksena. Moni astronautti on sanonut, ettei kuun pinnalla kävelyä ja maapallon kiertoradalla suoritettua avaruuskävelyä voi verrata kokemuksina toisiinsa, mutta jälkimmäisessä on jotain erityisen eteeristä, kun leijuu painottomana kuin enkeli koko maailman yllä ja katselee allaan levittäytyviä sademetsiä, kaupunkeja, vuoristoja ja valtameriä.
Me maahiset, voimme kaiketi vain kuvitella.

Kaikella tällä oli tietenkin hintansa. Yhdysvaltain veronmaksajat harasivat vastaan ja ymmärrettävistä syistä. Avaruusohjelma ei ollut ilmainen ja heti kun amerikkalaiset oli kruunattu avaruuden yliherroiksi, ei NASA:n rajattomalle rahoittamiselle enää ollut oikeutusta. Ja geopoliittiselle kentälle ilmaantui muitakin ongelmia: Vietnamin sota jne.

Avaruusohjelmassa oli myös hyötynsä. NASA:n ja monen avaruusjärjestölle töitä paiskivan suuren ja pienen yhtiön insinöörien oli lyhyessä ajassa keksittävä monta uutta teknologiaa tai parannettava jo olemassa olevia. Ennen miehitettyjen avaruuslentojen alkamista kiertoradalla lentämistä pidettiin mahdottomana tai tieteiskirjallisuuden heininä tai juopon rakettifyysikon hourailuina.

Kansainvälisen avaruusaseman esi-isä Skylab auttoi mm. Venezuelaa löytämään öljynsä (hyvä vai huono juttu?! pohtikoon sitä itse kukin) ja astronautit saivat myös todistaa Kiinan tekemää hyvin salaista ydinasekoetta.

Pete Conrad myönsi että biljoonien syytäminen vain kuuhun (tai Marsiin) ja takaisin lentämiseen ja muutaman avaruuskiven keräämiseen, oli ja on täysin absurdia. Mutta jos avaruusohjelma osallistui luonnonvarojen löytämiseen, parempaan hyödyntämiseen, teollisuuden tuottavuuden parantamiseen, luonnonsuojelun auttamiseen, parempien kulku- ja tietoväylien luomiseen, tietotekniikan kehittymiseen ja geopoliittisen ja humaanisten kriisien välttämiseen, niin se oli joka pennin arvoista.
Tästä myös voimme olla montaa mieltä. Nykyoloissa sanoisin että tuo teollisen tuottavuuden nostaminen luonnonvarojen paremman hyödyntämisen kautta on varmasti onnistunut ja vielä siinä määrin, että luonnonsuojelusta on tullut melkein vain ja ainoastaan ruma sana. Mutta ilman nykyaikaista kuvantamis- ja tiedonvälitysteknologiaa (satelliitit) emme ehkä tietäisi ilmastonlämpenemisestä ja jäätikköjen sulamisesta paljoakaan.

Rocketman ei puhu avaruusohjelman puolesta tai vastaan, vaan kertoo yksinkertaisesti yhden astronautin tiestä tähtiin ja sieltä takaisin maanpinnalle. Elämä avaruusasemalla ei ole helppoa, muttei sen tarvitse olla täysin kurjaakaan. Skylabille sai ottaa mukaansa mm. viisi kirjaa. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että astronauttikin voisi masentua, mutta ajatelkaapas että olette lentäneet kuuhun ja sen jälkeen työtehtäviin kuuluu lähinnä paperipinojen siirtely pöydältä toiselle ja toisinaan kameroille hymyileminen ja muutaman nimmarin kirjoittaminen. Lentämäänkään ei enää päästetä, kun sotilasarvo on siihen liian korkea. Ja vaimosta ja lapsista on tullut täysin tuntemattomia, koska koko elämä kului avaruuteen singottavaa metallipurtiloa rakenneltaessa. "Big life, big price."

Conrad ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan ponkaisi uuteen nousukiitoon yritysmaailman edustajana ja jatkoi siviililentokoneilla lentämistä. Saatuaan tarpeeksi kokemusta bisneksien hoidosta, hän perusti oman yrityksensä Universal Space Ware'n (myöh: U.S. Network), joka vaikuttaa nykyäänkin rakettiteknologian alalla, joka tähtää yksityisellä rahoituksella tehtyihin avaruuslentoihin.

Astronautin elämä ei ole tavanomainen, mutta Pete Conrad sanoi itse: "When life hands you lemons, you make Champagne." Hän eli mittaapuuni mukaan hyvän elämän, joka valitettavasti päättyi ennenaikaisesti. Conradin toinen vaimo Nancy pitää lippua liehumassa perustamansa säätiön "Conrad Foundation":in toimintaa vetämällä. Säätiön tavoitteena on tehdä "nörteistä rokkitähtiä" innovaatiokilpailujen, opettajakoulutuksen, internetyhteisön ym. toiminnan kautta.

Rocketman on loistava astronautin elämänkerta ja suosittelen sitä jokaiselle avaruusnörtille.




 

Yhden kerran elämässä: ensin oli unelma

Meri-ihmisen kotiinpaluu koittanee.

Isket minulle kylmän siiderin kouraan, kun astun saunasta jäähylle, ja olen seesteisyydestä pyöreä. Sade ei lyhdyissä palavia liekkejä uhkaa, hieman vain iltapäivän pimeys. Tuuli värisyttää paljaita koipia, mutta sisällehän pääsee nopeasti.

Olisikohan kliseisempää Suomiloman muistoa, mutta vuodesta toiseen se on yleensä aina se päällimmäinen. Jonkinlainen paluu luontoon, joka rauhoittaa mielen ja josta voi ammentaa tarpeen tullen.

Sieltä metsästä, rauhasta ja levosta on aina palattava tänne. Tuomisina sinappia, sipulisilliä, katajaisia pannunalusia ja hiljaa kuplivaa odotusta. Tällä kertaa en tuonut kirjoja. Tai no yhden lahjakirjan kyllä, mutta jätin lentokentän pokkaripuodin rauhaan, enkä yrittänyt tunkea viittä kirjaa laukun sivutaskuun. Olen siirtynyt e-kirjoihin minäkin. On se näppärää. Ja tulen varmasti arvostamaan ennen muuta ensi syksynä, kun jätän sivilisaation kuukaudeksi. Olen lähdössä suureen seikkailuun. Alan vasta hahmottamaan, että juuri minä sinne pääsen. Onhan se ollut unelmissa jo teinistä lähtien, mutta moni unelma on sellainen, ettei sen toteutumiseen oikeasti usko.

Uskalsin unelmoida. Siitä se alkoi. Ainahan minä olen uneksinut, mutta tämä uni oli jotenkin niin konkreettinen, että minun piti kirjoittaa se ylös. Ja syntyi käsikirjoitus. Hemskatti. Se oli sellainen täysi räpellys, rumilus ja rääpäle. Parhaimmillaan ajattelen saaneeni aikaiseksi jonkinlaisen harjoituskappaleen, josta opin paljon. Suuren osan aikaa mietin, mitä sille voisi vielä tehdä. Hahmotan nyt neljä vuotta myöhemmin kirjoittamani tarinan tärkeyden omalle itselleni. Ilman sitä en nyt liitäisi jossain revontulien yllä, tähdet ja komeetanhännät seuranani. Tai siltä minusta tuntuu. Tiedän että alle vuoden päästä toteutan hirrrrrrmuisen unelman, vaikka se ei ole ehkä se jota odotin.

Mutta elämä on joskus todella hassua, koomista jopa. Mojauttaa vitsikkyydellään päin näköä. Kirjallisuus ei sinänsä liity unelmaani mitenkään, vaikka kaikki alkoikin käsikirjoituksesta ja muuttui todeksi kirjoituskilpailun kautta. Tein hypyn tuntemattomaan. Sen verran uskalsin. Keräsin pisteet kotiin ja nyt pitäisi uskaltaa toteuttaa se unelma, jota hopeatarjottimella tarjotaan.

Olen sen verran pragmaattinen, peruspelokas ja jossain määrin (hyvin) epädynaaminen olento, että mietin noin vuoden verran että onko minusta koko hommaan. Kuka voi jättää kaiken kuukaudeksi? Kodin, perheen, työn.... Pakkaa sekoittaa myös hienoiset terveyteen liittyvät probleemit, kuten kestääkö selkä, pysyykö kaikki yhdessä koossa. Tiedossa olisi leirielämää keikkuvassa punttisalissa.

Mutta yhden kerran elämässä, haloo!!! Tämä on se lause, josta moni hullutus on lähtenyt liikkeelle. Se kelpaa vastaukseksi useaan mieltä kaihertavaan, järkevään ja perusteltuun kysymysmerkkiin. En kerro minne lähden, koska jotenkin pelkään koko homman vain katoavan, olleen vain unta, jos sitä edes ajattelen. Kerron ehkä jatkossa. Heti kun uskallan ja uskon että se tosiaan toteutuu.

"Les folies sont les seules choses qu'on ne regrette jamais." Oscar Wilde.