Kylän nuoriso, eli kolme teinipoikaa, ajelevat kylänraittia skoottereillaan. Naapurin pappa on paukuttanut kodinparannusprojektia kasaan aamukahdeksasta. Talon ohi kulkevalla ulkoilureitillä pöristelee letka mönkijöitä. Ja kauempana pellolla etenee kolme metsästäjää koirineen, oransseine liiveineen ja haulikkoineen. Takassa palaa tuli. Täydellinen sunnuntai.
Paitsi että.
Sohvalla nukkuu vieras kissa, täysin tuntematon ja vähän onneton. Se on puoliksi valkoinen ja puoliksi musta, kuin normandialainen lehmä pienoiskoossa. Se mahtuu yhdelle kämmenelle ja hereillä ollessaan se naukuu ja juoksentelee ympäri taloa piskuinen häntä pystyssä. Se on syötävän suloinen. Suuri kollini, köllini, olisikin ehkä laittanut pienen tunkeilijan parempiin suihin (sillä lailla se urisi ja uhitteli), jollei häntä olisi laitettu pihalle jäähylle.
Mistä minikissa ilmestyi?
Muutama tunti aiemmin köpöttelin kaikessa rauhassa hevosen selässä peltoja halkovaa maantietä, kunnes kuulin hyvin terävän naukaisun. Hetken ehdin miettiä, että mistä eläimestä tuollainen ääni oli lähtenyt. Vai oliko se outo hevosenpieru? Taivaalla kieppui suuri haukka ja ihan vierestä alkoi kuulua taukoamatonta naukumista. Silloin näin minikissan tienpientareella, tuskin ruohonkorsia korkeamman. Siellä se maukui surkeana, hylättynä, pikkuruisena reppanana. Hyppäsin alas hepon selästä ja nappasin minikissan tarkempaan syyniin: noin kuukauden tai kahden ikäinen, päällisin puolin hyvässä kunnossa, naukuu kuin tapettava possu, muistuttaa hännällistä Pekka Töpöhäntää.
En voi seisoskella pitkään siinä keskellä tietä, koska vaikka ratsuni onkin mukavaa sorttia eikä hermostu vähästä, saattaa yhden pienen kissan ja mahdollisesti jotain peljästyvän nelijalkaisen puolen tonnin kevytkeijun hallinta tuottaa liian monimutkaisen tapahtumaketjun minunkin hallittavakseni. Jotenkin oli reagoitava ja nopeasti. Kapuan takaisin satulaan minikissa yhdessä kädessä ja ohjat toisessa. Mietiskelen siinä hetken ja päädyn vain siihen yhteen ja surulliseen johtopäätökseen että joku on minikissan hyljännyt. Maman-kissaa ei näy mailla halmeilla. Lähin talo on yli puolen kilometrin päässä. On kylmä ja taivaalla liihottaa yhä iso haukka. Palaan tallille huutava kissanpentu takin sisälle sullottuna.
Vedämme pitkää tikkua tallinomistajan kanssa siitä kuka ottaa Felixin (kissanristiäiset toimitetaan tallinomistajan pojan toimesta alle sekunnissa) hoiviinsa ja arpaonni osuu kohdalleni. Kerrankin kun jotain voitan... Tiedän etten voi misseä pitää, koska kotonani odottaa maxikolli, mutta päätän etsiä Felixille uuden paremman kodin.
Kotimatkalla yritän saada pennun pysymään laatikossaan, jonka olin asettanut pelkääjän paikalle. Felix ei ole samaa mieltä. Hän kun mieluiten kiipeilisi ympäri autoani. Edes laatikon päälle asetettu satulahuopa ei pitele Felixiä laatikossaan. Annan kissalle uuden nimen: Coriace*. Matka taittui mutkaisella tiellä yksi käsi ratissa ja toinen kissanpennun pissassa...
En tiedä miten ilmoittaa miehelle ja pojalle, että toin kotiin tällä kertaa muutakin kuin kirppuja, mutta Coriace tekee sen puolestani naukumalla niin lujaa että koko talo kaikuu.
Maailman seitsemäs ihme. Niin he pentua kohtelevat. Se putsataan. Se lämmitetään. Se paijataan. Maxikolli ulos heivataan. Uusi nimi keksitään. Sitten vähän mietitään mitä tehdään. Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että emme voi Cosette*-parkaa pitää. Sillä välin Cosette-parka litkii veteen sekoitettua maitoa, syö tonnikalaa ja majoittuu pojan syliin nokosille. Laitamme nettiin ilmoituksen. Yllätykseksemme puhelin soi koko iltapäivän ja illan. Ensimmäisten joukossa ilmoittautuu nuori pariskunta, joka on etsinyt adoptoitavaa pentua jo kuukauden päivät. Ilmeisesti kissanpennuista on pulaa. He ajavatkin saman päivän iltana meille ja esittäytyvät vakavasti otettavina kissa-adoptiovanhempina.
Pikachu lähtee uuteen kotiinsa iloisten omistajiensa kanssa. Toivotan sille pitkää ja onnellista elämää. Mieheni murehtii mieli myrtsinä kuinka söpö Cosette oli. Poika toruu, että tiesihän isä että pentu lähtisi ennemmin tai myöhemmin, ettei olisi pitänyt kiintyä niin paljon.
Tuli palaa yhä takassa, Coriace on jättänyt elämämme ja maailmassa on todella sydämettömiä ihmisiä, todella todella todella.
* qui ne se laisse pas vaincre facilement
* lukekaa "Les Misérables"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti