Tilasin kolme (3) trois jauhelihapihviä. Nuori lihamestari ryhtyi pusertamaan lihaa myllystä läpi ja latoi valkoiselle vahapaperille neljä (4) quatre pihviä. Kiekaisin lihatiskin yli non non non KOLME! Valkoiseen paperilakkiin ja vähemmän valkoiseen essuun sonnustautunut nuori mies kääntyi ja katsoi minua vakavasti. Hänen silmänalustansa olivat tummat, niin myös hänen silmiensä huolestuttava palo. "Vous m'avez dit QUATRE."
Ei ei, korjasin häntä kertomalla olevamme vain kolme kotona, ja että olin pyytänyt varmasti vain kolme jauhelihapihviä.
Lihamestari pysyi paikoillaan, mutta sekunnin murto-osan ajan olin varma, että hän tarttuu puolen metrin pituiseen puukkoonsa ja iskee sen leikkuulautaan kuin ehta häjy. Sen sijaan hän iski neljännen ja ylimääräisen pihvin sivuun ja tokaisi: "Minä en tiedä miksi te sanoitte neljä, mutta te sanoitte n e l j ä."
Olin väsynyt ja nuori lihamestari myös. Se siitä. No big dil. Joistain asioista on vain joskus turha kinastella. Ehkä kumpikin oli omalla tavallaan oikeassa. Ja Ranskassa on turha odottaa asiakas on aina oikeassa -asennetta. Jos asiakas on väärässä, on hän väärässä, mutta ranskalainen on aina oikeassa, koska hänellä ei ole varaa olla väärässä.
Tähän asenteeseen pohjautuu paljon. Ja jos tekee virheen, niin siitä ei pidä jäädä kiinni, ja jos jää niin sitä ei pidä myöntää. Osasyy tähän mentaliteettiin selvisi minulle iltauutisista. Syypää on koulu!
Ranskalaisella koululaisella on hirmuiset suorituspaineet. Oppilaat laitetaan arvojärjestykseen sen mukaan kuinka nopeasti he assimiloivat opetuksen ja antavat virheettömiä vastauksia. Jos vastaat väärin, olet huono. Huono oppimaan, huono oppilas, huono ranskalainen.
Uutisessa näytettiin ala-aste ikäisiä tenavia pulpeteissaan ja kädet ojossa valmiina vastaamaan opettajan kysymykseen. Opettaja valitsi oppilaan, jonka käsi oli epävarmassa puoliojossa ja poika yritti muodostaa vastausta äänihuulillaan, mutta oli selvää, että vastaus viipyisi vielä hetken pojan synapseissa. Vieressä istuvan tytön käsi heilui ilmassa kuin villiintynyt tuulimylly ja kaikille oli selvää (myös poikaparalle) että tyttö tiesi oikean vastauksen. Voi sitä stressin määrää pienen lapsen elämässä.
Ranskalaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lapsi opi sen paremmin, vaikka hänet laitettaisiin kuinka tiukkaan puristukseen pulpetissaan. Päinvastoin tutkimus näyttäisi antavan meriittiä pedagogiselle opetukselle, jossa väärää vastausta ei rangaista vaan keskitytään opettamaan lapsille niitä oikeita vastauksia stressaamisen sijaan. Minä en tiedä miksi, mutta näin äkkisiltään tämä tutkimus tuntuu minusta aika turhalta, asiahan on itsestään selvä.
Mutta ranskalaiselle virhe on virhe. Vain huonot tekevät niitä ja siksi heidän on hävettävä. Vaihto-oppilaana taisin olla (tai se on melko varmaa että olin) ranskankielen kurssini huonoin oppilas. Herttainen opettajamme puhui aivan liian nopeasti. En ymmärtänyt puoliakaan. Vastasin yleensä väärin tai väärään kysymykseen tai olin väärässä luokkahuoneessa. Nopeasti opettaja oppi vääntämään otsalleen turhautuneen ryppymeren kun oli vuoroni vastata. Hän ei vihannut minua, mutta sitä että olin melkein aina väärässä.
On lapseni vuoro kuluttaa pöksyjään koulun penkillä. Hän on 9 vee ja hän painii niin monimutkaisten laskutoimitusten kanssa, että minä joudun tarkistamaan hänen läksynsä laskukoneella. Meiltä menee joka ilta puolesta tunnista tuntiin läksyjen kanssa. Niitä on paljon ja ne ovat vaikeita, mutta lasta on autettava. Muuten hän voi joutua puristuksiin ranskalaisen yhteiskunnan odotusten ja omien tietojensa väliin. Tälle ilmiölle on hirviömäinen nimi: l'échec scolaire. Ja ranskalaisissa lapsiperheissä sitä pelätään kuin maailmanloppua.
Arvosanat riivaavat myös lukiolaisia. He valmistautuvat tällä hetkellä kirjoituksiin, he yrittävät passer le bac ja osa tulevista ylioppilaista käy lääkärin kautta hakemassa rauhoittavan lääkityksen koitoksen ajaksi. Usein myös maman ja papan saavat pillerinsä. Kirjoituksista riippuu koko lapsen tulevaisuus. Reputtaneet joko uusivat lukion viimeisen vuoden (sitä pitää anoa) tai he hakeutuvat toisiin opinahjoihin tai ilmoittautuvat työttömyyskassaan. Ei puhettakaan kirjoitusten tai niiden osan uusimisesta tai suorittamisesta osissa. Mikähän maksaa yhteiskunnalle enemmän?
Mutta toivoa on: tutkijat jatkavat hutkimistaan ja ehkä yhteiskunta oppii jotain virheistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti