maanantai 16. tammikuuta 2017

Luettu: The Fifth Season, N.K.Jemisin (2015)


kustantamo: Orbit
sivumäärä: 498 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #1

N.K. Jemisinin The Fifth Season on järisyttävää luettavaa.

"Here is a land.
It is ordinary, as lands go. Mountains and plateaus and canyons and river deltas, the usual. Ordinary, except for its size and its dynamism. It moves a lot, this land. Like an old man lying restlessly abed it heaves and sighs, puckers and farts, yawns and swallows. Naturally this land’s people have named it the Stillness. It is a land of quiet and bitter irony." (s. 2)

The Fifth Season palkittiin 2016 tieteiskirjallisuuden arvostetuimmalla kirjapalkinnolla, Hugolla. Kirja on saanut kriitikot ekstaasiin ja spefi-yleisön hurraamaan. Silti nämä syyt yksin saatikka yhdessä eivät vaikuttaneet ostopäätökseeni. Maininta omalaatuisesta fantasiamaailmasta ja voimakkaista taikureista sen sijaan kelpasivat ja N.K. Jemisin on tästedes minulle 'keepers'.

Tarina lähtee liikkeelle lopusta ja se ärsytti minua pitkälle yli kirjan puolivälin. En ole täysin sujut tällaisen ratkaisun kanssa. Onneksi se jäi kirjan ainoaksi ongelmakohdaksi ja lukuelämys sai aivoni pumppaamaan mielihyvähormooneita vereen ne kolme päivää, joiden aikana kirjan ahmin.

Valtaisa järistys repii Maan kuoren auki aiheuttaen maailmanlaajuisen katastrofin. Alkaa apokalypsi, kaiken tunnetun ja turvallisen loppu. Kamalaa, mutta onneksi 'Stillness' on tottunut katastrofeihin. 'Stonelore' (historiankirjoitukset) on täynnä tarinoita aiemmista maailmanlopuista ja neuvoja siitä kuinka niistä selvitään. Ei ole täysin selvää sijoittuvatko kirjan tapahtumat tulevaisuuteen vai kokonaan toiselle planeetalle. Veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sillä ei ole niinkään merkitystä. The Fifth Season on niin monitasoinen, rikas, älykäs ja kiehtova, että millään muulla ei oikein ole väliä. Tuskin söin, kun luin Jemisinin mestariteosta. Vessassakin kävin juosten.

Juoni seuraa kolmen eri ikäisen naisen (lapsen, nuoren ja hieman vanhemman) rajuja elämänvaiheita. Heistä jokainen on 'rogga' tai kauniimmin sanottuna 'orogene', eli taianomaisia kykyjä omaava henkilö, joka voi saada aikaan maanjäristyksen ja nostattaa tulivuoren, mutta myös estää katastrofia tapahtumasta. He ovat yhteiskunnan vihaamia ja moni orogene kuolee lapsena, oman kyläyhteisönsä lynkkaamana, koska heitä pelätään ja vihataan. He ovat erilaisia ja heitä ei pidetä edes ihmisinä. Sen tähden orogene-ihmiset suljetaan tarkoin vartioituun instituutioon Fulcrumiin, joka sijaitsee Stillnessin pääkaupungissa Ymeneksessä. Jokaisella orogenellä on oma vartijansa, jonka tehtävä on tappaa suojattinsa, jos tämä ei suostu kohteluunsa. Orogene-ihmiset ovatkin vuosisatojen saatossa alistuneet orjuuteen, joka on naamioitu yhteisen hyvän palvelemiseksi.

N.K. Jemisin kuvaa henkilöhahmot ihastuttavan tarkasti, täsmällisesti ja oikeudenmukaisesti. Kukaan ei ole paha vain pelkän pahuuden takia. Jokaisella on oma tehtävänsä, jota hän noudattaa tai ei, omista syistään. Ja pahuuskin on vain käsite. Kuka määrittää sen mitä pahalla tarkoitetaan? Vahvimmat vai vastarintaan ryhtyvät?

Kirjan teemoina värisevät vahvasti yksilönvapaus, yhteiskunta ja sen moninaiset rakenteen, uskomukset joille ne on rakennettu, ja joiden takia ne myös usein romuttuvat ja muuttuvat takaisin moreeniksi.

Itse planeetta, Maa (The Earth), on myös tärkeässä roolissa. Nemisin on luonut maailman, jota kaikki maailmanrakennus-hifistelijät voivat vain ihastella. Näen hänen työssään niin historiallisen kuin antropologisen tutkimuksen perfektionistista soveltamista. En haluaisi verrata häntä toisiin kirjailijoihin, mutta väistämättä mielessäni vilahti Ursula K. Le Guin.

The Fifth Season'issa maailma tuhoutuu niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Päähenkilö Essunin maailma päättyy, kun hän löytää pienen poikansa tapettuna kotoaan. Hän epäilee pojan isää teosta ja lähtee jäljittämään kotikylästä paennutta miestään. Takaa-ajosta muodostuu tarinan punainen lanka. Matkalla Essunin seuraan liittyy pieni poika Hoa, jolla on vielä kummallisempia kykyjä kuin Essunilla itsellään. Lukijalle esitetään useampi mysteeri, joista osa saa vastauksen ja osa ei.

Latasin The Obelisk Gate'n jo lukulaitteeseen. Se on The Broken Earth -trilogian toinen osa. Haluaisin tarttua siihen saman tien, mutta The Fifth Season on niitä kirjoja, joita joutuu sulattelemaan hetken ennen kuin tarttuu muuhun. Jemisinin teksti on kaunista, maailma erikoinen ja tapahtumat järisyttäviä.

Harvemmin luen korkeafantasiaa, mutta Jemisin ei kirjoitakkaan perinteistä keskiaikafantasiaa, joka sijoittuu eurooppamaiseen maailmaan. Hänen valtakuntiaan eivät johda valkoiset miehet vaan Jemisinin maailmoissa elävät monimuotoiset kansat ja ihmiset. Se tekee kaikesta kosketeltavan uskottavaa. Hänen tarinansa imaisee mukaansa, upottaa toiseen todellisuuteen ja kriiseihin, jotka on rakennettu tarkkanäköisesti.

Kirja on varustettu kartalla, historiallisella selonteolla ja termiluettelolla. Jemisinin kieli on selkeää ja hänen ilmaisunsa ei kaipaa selittelyjä. En tarvinnut edellä mainittuja lisukkeita asioiden tajuamiseen, mutta ne ovat osa fantasiatraditiota, paikallaan sokerikuorutuksena leivoksen päällä.

Tuntuu mahtavalta lukea hienoa kirjallisuutta, sellaista, jota ei itse usko voivansa saada aikaiseksi. Jopa N.K. Jemisin epäili kirjoittaessaan, ettei vain pysty urakkaan. Onneksi hän pystyi, mutta Jemisin onkin pitkän linjan ammattilainen. jolta on ilmestynyt jo seitsemän fantasiakirjaa ja lukematon määrä novelleja.

kuva: Laura Hanifin, copyright 2015


N.K. Jemisinin blogi: Epiphany 2.0











perjantai 13. tammikuuta 2017

Luettu: The long way to a small, angry planet, Becky Chambers (2014)


Teoksen alkuperäinen nimi: The long way to a small, angry planet (2014)
Sarja: Wayfarers #1
Kirjallisuuspalkinnot: Library Journal's Best SFF of 2016, Barnes & Nobles Sci-Fi Fantasy Blog Best Book of 2015, Reader's Choise, ja ehdokkuudet Arthur C. Clarke Award, Kitschie ja Bailey's Women's Prize.



Lukiessani Becky Chambersin avaruusseikkailua tulin miettineeksi useammin kuin kerran, että lukijat, jotka eivät lue tieteiskirjallisuutta, todella jäävät paitsi paljosta. The long way to a small, angry planet on ihastuttava kirja ja saa lukijan monella tapaa hyvälle mielelle. Se on kirja avaruudesta, suurista kysymyksistä ja ihmisyydestä.

'Planet' julkaistiin alkujaan yhteisörahoituksen voimin, mutta nopeasti se saavutti niin suuren suosion, että Hodderscape osti kirjan maailmanlaajuiset julkaisuoikeudet. Omakustennekin voi olla menestystarina. Ja en ihmettele sitä tämän kirjan kohdalla, niin vetoavasti se imaisi minut mukaansa.

Chambers on luonut universumin, jossa ihmiskunta ei suinkaan ole tapahtumien keskipisteessä. Toiset rodut ovat edistyneempiä niin teknologian kuin yhteiskunnallistenkin asioiden suhteen. Ihmisiä suvaitaan, vaikka jotkut olisivat mieluummin jättäneet heidät GC:n (the Galactic Commons) ulkopuolelle.

Matka alkaa, kun uusi miehistönjäsen Rosemary saapuu The Wayfarer alukselle. Tarina etenee paljon hänen kauttaan kerrottuna, mutta hyppii usein aluksen muiden miehistönjäsenten näkökulmiin, mikä ei haittaa ollenkaan. Pääosaa esittää enemmän aluksen tehtävä porata aliavaruuteen madonreikätunneleita kuin yksittäinen henkilö tai henkilöt. Aluksen jäsenet kapteenista tekoälyyn ovat riemastuttavaa seurattavaa. Heistä muodostuu omanlaisensa rakastettava perhe, joiden puolesta lukija pelkää ja toivoo, ja joiden seurassa saa viettää monta hyvää hetkeä. Jos etsit hyvänmielen kirjaa, tartu heti tähän!

The Wayfarer saa uuden tunnelin porattavakseen, mutta sitä varten aluksen on matkattava Linnunradan keskustaan ja potentiaalisesti vihamieliseen avaruuteen. Matkalla vaanii monta vaaraa, mutta myös ystäviä omine omituisuuksineen. Kaiken lisäksi Rosemaryllä on salaisuus, jonka paljastumista hän pelkää enemmän kuin mitään muuta.

Spefikirjallisuudelle ominaiseen tapaan 'Planet' tuo esiin moninaisuuden kirjon ja tarkastelee konventioita kriittisesti. Chambers ei sorru motkottamaan vaan näyttää vain että asiat voi toki nähdä toisinkin ja mahdollisesti tehdä paremmin. Hän on suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, ja heitä ei universumissa ole koskaan liikaa.

Suosittelen kirjaa avaruusoopperan ja hyvän tarinan ystäville. The Wayfarer-sarja sai jatkoa 2016 itsenäisellä osalla 'A closed and common orbit'. Luen varmasti myös tuon jatko-osan, heti kun ehdin, sillä juuri nyt pukkaa markkinoille liikaa hyvää luettavaa, että joudun oikein suunnittelemaan lukemisiani. Hittolainen kuin hyvä juttu!

Seuraavat arviot kirjoitan N.K. Jemisinin The Fifth Season romaanista (WAUWAUWAU) ja kunhan ensin ehdin lukea, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat (teleskooppi jo valmiina!). Jossain vaiheessa minun pitäisi lukea jotain muutakin kuin vain spefiä... tai no, helkkari soikoon. Pelkän spefiperheen parissa riittää hyvää luettavaa loppuelämäksi. Miksi soutaa kauemmas kalaan?










keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Uusi vanha vuosi ja mitä tiedossa

Kaunis kaunis Helsingin talvi
Tjaa, vuosi on vaihtunut. Hienoa.

On opeteltava kirjoittamaan seiska kuutosen tilalle. Muuten mikään ei muutu. Sää jatkuu.

Tämä kuluva vuosi tuoksahtaa silti muutosten vuodelta. Mielen perukoilla ei käy vain kutina uusista asioista, vaan myös toistensa päälle kasaantuvien suunnitelmien kolina.

Minusta tulee pian keski-ikäinen, virallisestikin. Tulkoon, sillä koskaan en ole ollut yhtä sinut itseni ja tekemisieni kanssa. Myös puolisoni juhlii tänä vuonna pyöreitä ja suunnitelmissa on kaikenlaista kivaa vanhenemisemme johdosta.

Päivätyörintama on jo vuosia uhkaillut räjähtää ja myyrien viime aikaisten raporttien mukaan tänä vuonna jotain konkreettista on ehkä vihdoin tapahtumassa. Olen tottunut roikkumaan löysässä lieassa, mutta mielelläni vihdoin ryntäisin poterosta ulos ja kohtaisin työelämän realiteetit naamatusten. Tulkoon mitä tulee, olen valmis.

Kirjarintamalla on täysi sota käynnissä. Lataan luukusta sisään uusia kässäriohjuksia, joilla täsmäpommitan kustantamoja, esilukijaparkoja ja ateljeekriitikoita. Näin hamaan hautaan asti. Ehkä vanhempana ja viisaampana joskus opin olemaan hätäilemättä, mutta toistaiseksi jätän sen tulevien vuosien to do -listoille. Kirjoittaminen on intohimo ja teen sitä sen mukaisesti.

Terveys on ikuisuusprojekti, joka viitoittaa tietä tänäkin vuonna. Ilman kun ei voi tehdä mitään muutakaan. Etsin yhä tasapainoa terveellisen sapuskan, riittävän liikunnan ja kummallisten vaivojeni pyhään kolminaisuuteen. On päiviä, kun kaikki kusee ja sitten toisia, kun tuntuu menevän melkein hyvin. Tavoitteellisuus on hyvästä, mutta tulos vielä parempi.

Haastoin itseni vuosi sitten aloittamaan lenkkeilyn. Olen aina vihannut juoksemista. Naamani muuttuu punaiseksi kuin tomaatti ja hengitys salpautuu, penikat kipuilevat. Ihan persiistä koko homma, mutta silti puskin juoksemiseen epäkelvon kroppani ylittämään rajaviivan: vaikeinta oli aloittaminen. Ulos lähteminen on yhä tahtojen kamppailu, mutta mielelläni silti vedän vermeet niskaan, solmin nyörit ja asetan ajastimen käyntiin. Meni miten meni, olen voittaja joka tapauksessa, koska edes yritin.

Tänä vuonna aion juosta 10 km. En toistaiseksi puhu mihinkään juoksutapahtumaan osallistumisesta, koska se olisi täysin tyhmää minun vaivoillani. On viikkoja, kun en vain voi, ja noiden hetkien ennalta määrittäminen on toistaiseksi mahdotonta. En halua ilmoittautua johonkin ja sitten perua viime hetkellä, koska happi ei kulje tai jotakin raajaa kolottaa. Silti aion juosta, mutta kropan ehdoilla, vaikka sitten hitaasti lyllertäen. Kroppa kiittää lopulta niin juoksemisesta kuin sen omistajan armeliaisuudestakin.

Ei tässä muuta. Olkaa kilttejä, kivoja ja armeliaita jatkossakin ja hyvää uutta vuotta!


Yllätystalvi Normandiassa

maanantai 12. joulukuuta 2016

Läpi elämän hevospähkähullu



Minulla on tavoite elämässä. Aion olla vanhanakin hullu hevosiin. Ei ole mitään kauniimpaa maailmassa kuin laitumella laukkaava suuri eläin, jota kukaan ei saa kiinni. Haluan näyttää lapsenlapsilleni kuinka tuota satumaista olentoa lähestytään, kuinka siitä pidetään huolta ja opettaa lapsukaiset ratsastamaan, viedä heidät elämänsä ensimmäiselle maastolenkille. Olen tehnyt tämän jo perillisen kanssa ja jokainen niistä hetkistä on kaivertunut sydämeeni elämän parhaimpina hetkinä.






Haaveilin omasta hevosesta niin kauan, että kun unelmasta tuli lopulta totta, värisin onnesta harjatessani hevostani ensimmäisen kerran. Mikään ei vedä sillekään tunteelle vertoja. Nyt kun kaavin mutaa kavioista ja tamppaan loimia, tuo tunne on hieman laantunut. Silti en vaihtaisi sitä mihinkään. Tiedän, että vielä kahdeksankymppisenä tulen klenkkaamaan pitkin tallin pihaa ja pysähtymään aitaukselle katselemaan, kun hevoset huiskivat kärpäsiä pois ja rohmuavat ruohoa.





Hevoshulluus on niin paljon enemmän kuin pelkkää ratsastamista. Se on kytkeytymistä luontoon luontokappaleen kautta. Eläin muistuttaa ihmistä siitä, mikä on juuri nyt tärkeintä. Ratsastaessanikin en vain ratsasta vaan olen sataprosenttisesti läsnä, hetkessä, ajassa ja paikassa. Toisinaan mieli haahuilee tarinoihin maastolenkillä, mutta kentällä ravitaivutuksia tehdessä en voi kuin kuunnella hevosta ja myös itseäni. Yritän olla mahdollisimman suora, liukuva, joustava ja selkeä. Iloitsen jokaisesta oikeaan suuntaan menneestä askeleesta, onnistuneesta kuviosta ja siirtymisestä. Pääasia on olla tasapainossa yhdessä.





Eihän se täydellisyys tapahdu kuin harvoin, mutta silti se on tavoite. Harmonia. Se hetki, kun kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Se on ehkä päivän ainut onnistumisen tunne ja pieni tärkeä onnenhetki. Hevoselleni se on ihan sama. Malice haluaa vain syödä, loikoilla, oleskella, hirnahdella ja saada rapsutuksia. Yhtälössä on jonkinlainen tasapaino. Ihminen yrittää ja eläin tulee mukana, jos on sillä tuulella. Kaikki ei ole ainan mahdollista, mutta minulle riittää, että jotain on tavoiteltu.





Usein mietin, että mikä oikeus minulla on päättää hevosen asioista, että tänään tehdään vain taivutuksia ja että ensi viikolla hypätään. Tai että ylipäätään omistan hevosen. Perheessämme on kissa, eikä sitä kyllä kukaan kyseenalaista. Että hello, tuo on kyllä väärin. Ja itse asiassa se onkin. Lemmikkikissat ovat syypäitä monen lintulajin sukupuuttoon (tulevaan ja jo tapahtuneeseen). Onkohan hevosen omistamisen eettisyyttä sen pahemmin tutkittu, en tiedä, mutta eläinrakkaana minulle aina välillä tupsahtaa mieleen perustavanlaatuisia kysymyksiä.




No ei tuo Malice nyt ainakaan onnettomalta vaikuta. Ruoka kelpaa, seura on monenkarvaista, jalottelemaan pääsee joka päivä ja oma ihminen tulee puleeraamaan ja liikuttamaan lisää kaksi kertaa viikossa. Pian kahdeksantoistavuotiaalle se ilmeisesti riittää. Kyllä tuo voisi enemmänkin, mutta oma ihminen ei ratkea enempään. Oma ihminen on miettinyt jonkun ylimääräisen ihmisen värväämistä, mutta toistaiseksi hän on vain ajatellut asiaa.




Yritän antaa tuolle minun omalle suurelle eläimelleni mahdollisimman hyvän loppuelämän. Sellaisen, missä riittää rapsutuksia ja eläinrakkautta, vehreitä niittyjä ja kivoja laidunkavereita. Saan kaiken tuon takaisin moninkertaisena. Olen ikuinen elämän kauniiden asioiden ihailija. Ja mitään sen kauniimpaa en tiedä kuin laitumella laukkaava hevonen. Siinä yhdistyy vapaus, nopeus ja voima. Se puhuttelee samaan aikaan niin esteetikkoa kuin filosofia minussa. Eivät jumalat luoneet ihmistä. He loivat hevosen!





torstai 8. joulukuuta 2016

Ota kantaa (kirjallisuusblaablaata)

Maxoun kanta asiaan on karvainen.

Kaikesta on oltava jotain mieltä ja jokainen mielipide on tärkeä. Toisten mielipiteistä ei saa suuttua, mutta omaa mielipidettään on puolustettava... jne.

Ihmiset ottavat kantaa ihan kaikkeen, mutta mitä se tarkoittaa?

Ottaa kantaa tarkoittaa 'muodostaa tai ilmaista kantansa' jonkin asian suhteen. Sanan kanta merkitys on tässä 'suhtautuminen, asennoituminen, asenne, mielipide, käsitys, näkemys'. Kantaa ottava henkilö siis muodostaa tai ilmaisee mielipiteensä jostakin asiasta.
Lähde: Kielitoimiston sanakirja (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

Jos ei kukaan ota kantaa, siis ilmaise mielipidettään asiasta, ei maailmassa tapahdu edistystä minkään asian suhteen ja kaikki pysyy ennallaan. Kantansa voi ilmaista monella tapaa. Moni älähtää sosiaalisessa mediassa. Toiset puolustavat mielipidettään osallistumalla marsseihin tai/ja mielenosoituksiin. Ne joilla on mahdollisuus, kirjoittavat painavat sanansa sanoma- ja aikakausilehtiin. Jokainen täysi-ikäinen voi äänestää.

Entä kirjailija?

Kirjailijat ovat kautta aikojen tuoneet aatteensa ja uudistusmieliset ideansa kaiken kansan luettavaksi kirjallisten teostensa kautta. Ilman kirjanpainoja eivät valistuksen ajan filosofit ja ajattelijat olisi voineet levittää kuninkaan valtaa vastustavia lentolehtisiään.

Ajat ovat itse asiassa muuttuneet vain vähän sitten 1700-luvun. Yhä moni ääni pääsee kuuluviin vain painetun tai sähköisen sanan muodossa. Nykyään kirjailijaa ei ehkä enää uhkaa syyte maanpetoksesta, vaikka hän runoilisi kuinka rujoja totuuksia valtaa pitävistä. Tai noh, miten tämän nyt ottaa. En oikein vieläkään tiedä mitä ajatella viime viikon #sipilagate sta. Toimittajien on tietenkin aina pitänyt tarkkaan katsoa, mitä lehteen painavat.

Ei kirjailijakaan voi mitä tahansa kirjoittaa, mutta mitä kirjailijan pitäisi sanoa tai yrittää sanoa vai pitäisikö mitään? Ranskassa melkein kaikki itseään riittävän tärkeinä pitävät poliitikot kirjoittavat kirjoja. Ja hyvä niin. Kirja onkin ehkä riittävän pitkä teksti ilmaista näkemystään kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta.

Formulakuskit, jääkiekkoilijat ja nyrkkeilijätkin julkaisevat kirjoja. Heiltä ei kai kuitenkaan odoteta julkisia mielipiteitä muista kuin urheiluun liittyvistä aiheista. Elleivät he ryhdy kunnallispoliitikoiksi jossain vaiheessa. Eduskuntakin on mahdollisuus vaihtaa uraa pitkän ja ansioikkaan huippu-urheilun päälle, kun kaikille ei riitä pestejä Olympiakomiteassa.

Jokainen teos ottaa kantaa jollain tasolla johonkin, lastenkirjoista alkaen. Nuortenkirjat ovatkin sitten jo hyvin kantaa ottavia mitä tulee yhteiskunnan epäkohtiin, ekologiaan, vähemmistöjen oikeuksiin ja naisten asemaan. Viihdekirjallisuuden saralla dekkarit pureutuvat usein yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten ihmis- ja asekauppaan.

Fantasiakirjallisuus voi toisinaan olla poskeen läimäyttävän kantaa ottavaa. Usein liikutaan maailmassa, jossa kurja hallitsija pitää ikävää kuria yllä ja sortaa kansaa. Lopulta sankarit taistelevat tiensä kohti parempaa tulevaisuutta ja pelastavat maailman tuholta siinä sivussa. Suomikummassa liikutaan toisinaan enemmän yksilön tasolla. Yksi ihminen tai olento kohtaa maailman kummallisuuksineen ja löytää tai ei löydä ratkaisun ongelmiinsa ja pelastaa tai tuhoaa maailman siinä sivussa.

Spekulatiivisen fiktion keinoin on aina kritisoitu ja otettu kantaa, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Yksi lempi avaruusoopperakirjasarjoistani sijoittuu tulevaisuuteen, missä Aurinkokuntaa asuttavat maapallolaisten lisäksi marsilaiset ja asteroidivyöhykeläiset. He ovat tietenkin toisistaan erilaisia ja yhteiselo ei aina onnistu (lue: täystuho uhkaa). Kirjasarjan päähenkilö on valkoihoinen maapallolainen, mutta hän seurustelee tummaihoisen asteroidivyhykeläisen kanssa. Sarjassa on myös useampi samaa sukupuolta edustava pariskunta, joilla on myös lapsia ja nainen johtaa YK:ta. Mielelläni näen tulevaisuuden tällaisena, ainakin juuri nyt vuoden 2016 lopulla, jolloin vähemmistöjen ja naisten asema ei vieläkään ole kaikille ihan selkeä juttu. (Tsiisus, kerroinko juuri kantani asioihin!)

Kuulin (näin) eilen uutisissa jutun, joka pisti vihaksi. Siinä näytettiin, kun nainen käveli sisään kahvilaan Pariisin esikaupunkialueella. Kaikki muut asiakkaat olivat miehiä ja kahvilan omistaja tuli selittämään naiselle, että ei tänne saa naiset tulla. Nainen kysyi, että mitä häh miksi, ja kahvilanpitäjä selitti, että kun tänne tulee vain miehet, että tämä on miesten kahvila, ei naiset käy kahviloissa. Joo, Euroopassa vuonna 2016! Muistatteko sen brittinaurusarjan, missä kauppias sanoi jostain muualta tulleelle asiakkaalle: "This is a local shop for local people." Se jaksoi naurattaa, mutta sukupuoleen liittyvä liikkumisen ja olemisen rajoittaminen oikeassa elävässä maailmassa saa minut kavahtamaan, irvistämään ja yökähtelemään.

Kyseessä oli Pariisin esikaupunkialue. Ei Pariisin keskustan kahviloissa kukaan aja naisasiakasta pihalle (eihän?!). Esikaupunkialueen kahvilanpitäjäkin oikein opasti naisasiakasta, että hei, täällä homma toimii ihan niin kuin "au bled". Tuo "au bled" on slangia ranskaksi ja tarkoittaa kotikylää niin ikään pohjoisen Afrikan mantereella.

Otanpa kantaa tähän: (tai en otakaan, koska ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään)

Mieluummin kirjoitan tarinoita, joissa naiset saavat käydä kahvilla missä haluavat ja potkaisevat naamaan, jos joku tulee ehdottamaan muuta. Uutisreportaasin nainen ei ymmärrettävistä syistä voinut protestoida väärinkohteluaan muuten kuin ilmaisemalla mielipiteensä suullisesti. Mielestäni hän oli jo melkoisen rohkea yksinkertaisesti olemalla eri mieltä kahvilanpitäjän kanssa.

Se miten tuo kantansa esiin tekstissä on erikoinen taiteenlaji. Asia on tuotava esille siihen kantaa ottamatta, mutta niin että lukija tunnistaa, mikä toiminta on oikein ja mikä väärin, ja saa tyydytystä siitä kun päähenkilö onnistuu korjaamaan epäkohdat. Stephen King opastaa kirjassaan On writing, ettei kirjailijan kannata tuoda omia poliittisia näkemyksiään esiin tekstissä, tai toisin sanoen ottaa kantaa päivän politiikkaan. Stephen King on mielestäni kritisoinut teoksissaan ihan kaikkea mahdollista. On hän kirjoittanut myös kirjoja, jotka eivät oikein ota kantaa mihinkään, mutta kaikki kuolevat kirjan lopussa, ja hyvä niinkin. Joskus tekee hyvää lukea kirja, joka on vain pelottava, kiihkeä tai täysin älytön.

Mutta King on varmaankin oikeassa. En usko, että kukaan lukijoistani haluaa kuulla, mitä mieltä olen Suomen tai Ranskan hallituksen toimista. Mutta voin ihan vapaasti siirtää samankaltaisia toimia jonkin fiktiivisen hallituksen hommailemaksi ja syytää kansakunnan perikatoon ja katsoa kuinka henkilöhahmo xyz selviää elossa.

Niin, huomennakin nousen ylös ja kirjoitan maailmasta, jossa urheat ihmiset pelastavat itsensä ja toisensa, ovat ystävällisiä, kohteliaita, suivaantuvat epäoikeudenmukaisuuksista ja metsästävät hirviöitä.