tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ranskalle uusi hallitsija

Napoleonin tossut


Ranskalaiset valitsevat toukokuussa maalle uuden presidentin. Vanha päätti jo olla ottamatta osaa kilpaan, mikä on sinällään erikoista, mutta ymmärrettävää: sitä itseään on satanut herra Hollanden niskaan riittävästi. On turha lähteä kaatamaan saavia päähän itse.

Vaaliehdokkaat ovat kirjava joukko henkilöitä, joita melkein kaikkia yhdistää halu (jos ei jopa varmuus) tehdä paremmin kuin edeltäjä. Äkkisiltään moni ehkä hörähtää ja ajattelee, että tuo nyt ei ole vaikeaa, sillä mitä sosialistit muka saivat aikaan? Avioliitto-oikeuden samaa sukupuolta edustaville. Ja siinä kaikki?

Ranskalainen puoluemaailma on hassussa tilanteessa: kerrankin kaikki ovat samaa mieltä edellisen hallituksen epäonnistumisista. Oikeiston lisäksi myös vasemmisto on pahoillaan, käärmeissään. Sen tähden varsinaisen sosialistipuolueen rinnalle (tai siitä riittävän pitkän hajuraon päähän) on syntynyt rypäle uusia puolueita, joiden ohjelmat vaihtelevat äärivasemmistolaisesta liberaaliin.

Vasemmisto on jakautunut. He eivät ole onnistuneet yhdistymään yhdeksi rintamaksi oikeistoa ja äärioikeistoa vastaan. Heidän ainut tukensa ja turvansa liittyy erinäisiin skandaaleihin, joista heidän kilpailijansa kärsivät. Jatkaako oikeiston Fillon kisassa mukana, hampaat irvessä? Minne asti venyy Le Penin hymy?

Toistaiseksi on puhuttu enemmän fiktiivisistä työpaikoista kuin varsinaisista vaaliohjelmista. Sääli sinällään, vaikka hupaisaahan tämä ruljanssi on ollut, niin kovin ranskalaista myös. Pieni (tai suurikaan) skandaali ei ole koskaan estänyt ranskalaispoliitikkoa osallistumasta vaaleihin. Heidän mottonsa taitaakin olla: linna se vankilakin on.

Ranska on yhä toistaiseksi pinnalla. Maa ei ole hukkunut velkoineen EKK:n koronkiskontaan tahi Brysselin pamputukseen. Ranskan ei ole annettu upota. Jos Hollande onkin epäsuosittu, ei häntä voi kuitenkaan syyttää siitä, että Ranskalla olisi asiat huonommin kuin viisi vuotta sitten. Silloin maata todella uhkasi bankrotti.

En ole koskaan kuullut ranskalaisten työnantajien valittavan yhtä vähän kuin viimeisen presidenttikauden aikana. En ole varma ovatko he varsinaisesti olleet tyytyväisiä, mutta ainakin he ovat olleet harvinaisen hiljaa. Sen sijaan, työntekijät, opiskelijat, eläkeläiset ja muut ovat vastustaneet harvinaisen paljon hallituksen toimia tänä samana aikana.

Muistutus: sosialistit ovat pitäneet valtaa Ranskassa viimeiset viisi vuotta.

Poliittinen ilmapiiri on kääntynyt laelleen. Kukaan ei oikein enää tiedä mihin luottaa. Tai ei. Kukaan ei enää luota mihinkään. Ranskalainen äänestäjä on hukassa, ehkä hukkumassa omiin asenteisiinsa, tuhkahtumassa poliittiseen sonnanheittoon ja saattaa viime hädässä turvautua äärioikeiston ojentamaan puukarahkaan, vaikka sen toisessa päässä liehuukin häpeällinen lippu. Vai nouseeko vasemmiston rypäleistä uusi ylpeä viiniköynnös, jonka hedelmistä koko Eurooppa voi olla ylpeä loistavassa tulevaisuudessa?

Les Echos -lehden artikkelissa mietittiin eilen,  mitä tapahtuu, jos Ranska eroaa eurosta. Kutsutaan sitä nyt vaikka Frexitiksi. Uhkakuva on epätodellinen, mutta se voisi artikkelin mukaan keventää Ranskan velkataakkaa. Kuvio on monimutkainen ja sen nieleminen velkojille melkoinen mic mac, mutta ei mahdottomuus, jos ranskalaiset päätyvät ajamaan oman maan etua, kuten nykyään on muodissa. Olisiko eurosta eroaminen heille hyvä vaihtoehto. Ei. Lapsikin sen tajuaa. Uuden frangin arvo tuskin yltäisi euron tasolle (koskaan?). Sitä varten Ranskan pitäisi yhtäkkiä saavuttaa nopea talouden kasvu ja hankkiutua eroon lainoistaan très vite vite vite. Impossible. Talousihmettä odotellessa tavallinen ranskalainen lyhentäisi omaa asuntolainaansa yhä euroissa. Les Echos -lehden artikkelin mukaan yli 70 % ranskalaisista onkin mahdollista eurosta eroamista vastaan, naturellement.

Entä sitten ne vaalilupaukset? Ranska eroaa EU:sta, sulkee rajat maahanmuuttajilta, perustaa uuden ylpeän mahtavan Ranskan (tyyliin Pohjois-Korea, tai Trumplandia). Kukaan ei halua tätä. Siksi Ranskalla on edessä koko Euroopan kannalta mielenkiintoinen kevät. Ranskalaisten vastustamattoman vastarannankiiskeyden tuntien ennustan, ettei maalle valita Trumpettia eikä Putinin langoissa roikkuvaa leikki-hallitsijaa, koska ranskalainen poliittinen värihajoama tarjoaa niin monta muutakin, vähemmän huonoa, vaihtoehtoa. Mutta siellä se vaara piileekin. Jos äänet jakautuvat liian laajalle, saattaa äärioikeisto päätyä toiselle kierrokselle, koska Mr Mme François(e) Francotte maan syvistä riveistä on saanut tarpeekseen muista tavoista "hallita", vaikkei periaatteessa kannatakaan Front National -puoluetta (hieman à l'americaine).

Olisi hienoa, jos ranskalaiset saisivat äänestää kiihkoilematta, vaaliohjelmiin tutustuen ja tehdä päätöksensä rauhassa. Mutta miten käy, jos tapahtuu jotain katastrofaalista sitä ennen, kuten uusi skandaali à la Strauss-Kahn, terroristihyökkäys tai ydinvoimalan possahtaminen. Kaikki on mahdollista.

Ranskan presidentinvaalin ensimmäinen kierros on sunnuntaina 23.04.2017 ja toinen kierros kaksi viikkoa myöhemmin 7.05.2017.

 









tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kun kuulen laulun... Bretagnesta

Matmatah

Jee, Matmatah on tehnyt come backin!!! Tämä ei nyt välttämättä sano teille mitään, mutta kyseessä on lempi rockbändini, ja he tulevat Bretagnesta. Kävin heidän keikallaan Rouenissa vuonna yksi. Ranskalaisen sanonnan mukaan paljon vettä on virrannut Seinen siltojen ali viime kerrasta. Kun laulaja saapui perjantaina lavalle, hän kertoi että olemme muuttuneet nuoremmiksi. Sekalainen seurakunta parikymppisistä aina hieman päälle viisikymppisiin hurrasi sormet pirunsarvina.

Yleistunnelma oli lämminhenkinen, hivenen riehaantunut, mutta ennen muuta nostalgisen onnellinen. Maailma on muuttunut, ehkä paskemmaksi, polvet jäykistyneet, selät skolioituneet, niskahartiajännitykset pinnistyneet, mutta ROCK ja Bretagne eivät ole muuttuneet. Se on lohdullinen tieto. Maailmassa on yhä jäljellä jotain ajasta, jolloin olimme nuoria ja maailma hieman vähemmän päin persettä.

Matmatah on tietenkin julkaissut uuden lp:een. Katselin laulujen sanoja ja vertasin teemoja bändin ensimmäisiin sanoituksiin. Aiheet ovat hieman aikuistuneet: enää ei ryömitä aamuyöstä kotiin sepalus auki liiallisen chouchenin juonnin päälle. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ollaan enemmän huolissaan yhteiskunnasta, lasten tulevaisuudesta ja Lähi-idästä.

Musiikin ja yleisemmin taiteen avulla on hyvä välittää viestejä, avartaa asenteita ja vaatia oikeuksia, mutta joskus tekee hyvää ihan vain laulaa kylän kauneimmasta tytöstä, rakkaudesta mereen, hemmetin peltipoliiseista ja baarin savupiipusta. Niitäkin lauluja tarvitaan, varsinkin kun ne saavat kuulijan tuntemaan itsensä kevyeksi kuin kevättuuli (ei se, joka eilen riepotteli Bretagnea, ja jonka jäljiltä 260 000 kotitaloutta on ilman sähköä - huono vertaus).

 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Luettu: The Obelisk Gate, N. K. Jemisin (2016)


Kustantamo: Orbit
Sivumäärä: 448 (kovakantinen)
Sarja: The Broken Earth

Waroitus: jos et ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, en suosittele, että luet tätä arviota, sillä saatan spoilata jotain yksityiskohtia The Fifth Seasonista, vaikka periaatteessa yritän sitä välttää.


Minun pitäisi olla juuri nyt todellakin editoimassa omia tekstejä.

Mutta kun Jemisin.

The Broken Earth sarjan aloitusosan luettuani hihkuin ilosta tajutessani, että sarjan seuraava osa The Obelisk Gate oli jo ilmestynyt. Tilasin sen saman tien. Näin käy, kun kirja kolahtaa. Jemisinin fantastinen maailma jossain kaukana tulevaisuudessa ei ole pelkästään kiehtova, vaan täysin kaappaava. Hänen luomansa henkilöhahmot ihastuttavat kaikessa inhimillisessä epätäydellisyydessään.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se The Fifth Seasonin lopussa päättyi. Hieman selitellään menneitä, mutta ei onneksi paljoa. Essun, Hoa ja Tonkee on hyväksytty osaksi Castrimaa, yhteisöä, joka asuu maan alla kristalliluolassa. Ihmiset ja orogen-olennot elävät sulassa solussa, tai melkein. Essun on toistaiseksi luopunut tyttärensä Nassunin etsimisestä, sillä tytön jäljet ovat kadonneet. Essun on ehkä väsynyt vaikeisiin oloihin, ikuiseen matkaamiseen ja vaaroihin. Castrimassa hän on ystävineen turvassa edes hetken. Ehkä hänen kostonhimonsa Jijaa kohtaan on myös hivenen laantunut. Sitä hän ei tietenkään myönnä itselleen, mutta Alabasterin jälleennäkeminen saa hänet sopivasti ajattelemaan muuta kuin pienen poikansa raakaa murhaa.

Alkaa sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusiin ystäviin. Castrima on kaikessa outoudessaan upea kohde tarinan jatkolle. The Obelisk Gate on trilogian keskimmäinen osa, mutta mielestäni se ei kärsi keskimmäisen osan perinteisistä ongelmista: viimeisen osan tapahtumien valmistelusta. Luin kirjan kahdessa päivässä, liian nopeasti jopa, koska karsastan upean teoksen vauhdilla ahmimista, mutta tämä on täysin Jemisinin omaa syytä. Mitäs kirjoittaa niin hemmetin hyviä kirjoja.

Maailmanloppu on siirtynyt uuteen vaiheeseen: matka tuhkaan peittyvän maiseman halki on ohi ja Essunin ja hänen ystävien on opittava elämään osana yhteisöä. He eivät enää yksin päätä omista tekemisistään, vaan joutuvat noudattamaan sääntöjä, kuuntelemaan käskyjä ja kantamaan kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Periaatteessa tämä ei tuota ongelmia Essunille, mutta hän säilyttää silti jatkuvan varuillaolon ja yleisen epäluuloisuuden.

Yhteisöelon tuomien uusien haasteiden lisäksi Essunin on aika hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin rakkaalle ystävälleen Alabasterille. He ovat sentään jakaneet paljon Essunin edellisessä elämässä. Se ei ole helppoa. Jemisin kuvaa heidän viha/rakkaus -suhteen koskettavan kauniisti. Alabaster yrittää opettaa Essunille obeliskien käyttöä, mutta hän ei ole muuttunut ja kuvaukset Essunin turhautumisesta mentoriaan kohtaan ovat surkuhupaisia. Heillä ei ole paljoa aikaa sillä Alabaster kärsii tekojensa seurauksista: hän on muuttumassa kiveksi kirjaimellisesti ja se murtaa Essunin oman kivisen sydämen.

Yhteisöelämän ja uusien taitojen (taikojen) opettelun lisäksi saamme tietää lisää kivensyöjä-olennoista. Essunin matkakumppanista Hoa'sta paljastuu jotain mielenkiintoista, jota osasin arvailla jo The Fifth Seasonin aikana. Hoan ja Essunin ystävyydestä kehkeytynee jotain massiivista trilogian päätösosassa. Niin paljon kaikkea kutkuttavaa odotettavaa taas...

Toisaalla myös Nassun, Essunin kadonnut tytär, saapuu isänsä kanssa uuteen yhteisöön, paitsi että siellä heitä odottaa ensimmäisestä osasta lukijalle tuttu Vartija. Mikä ilahduttava yllätys. Schaffa on mielestäni yksi sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja: hän on vaarallinen ja samalla rakastettava, omalla kuollettavalla tavallaan. Tämä tapaaminen muovaa Nassunin tulevaisuutta lähtemättömällä tavalla. Saamme tietää siitä lisää trilogian päätösjaksossa The Stone Sky, jonka on määrä ilmestyä kauppoihin tämän vuoden elokuussa (hipheijaa!).

Ainut motkotuksen aihe liittyy nimiin: Essunin ja Nassunin, äidin ja tyttären nimet ovat mielestäni liian samanlaiset. Hetkittäin sekoitin ne ja saatoin pudota kärryiltä parin rivin ajaksi. Ei kovin kauhistuttavaa, mutta mielestäni hyvä muistutus siitä kuinka henkilöhahmojen nimien pitäisi aina olla riittävän erilaiset (vaikka he ovatkin samaa perhettä), jotta lukija ei sekoita heitä pienessä päässään.

Toki The Obelisk Gate on se vaikea keskikohdan kirja, toki, mutta Jemisin on suoriutunut tehtävästä loistavasti, sillä nautin lukemisesta aivan yhtä lailla ja tiedän etten tule pettymään sarjan päätösjakson kanssa. Se on vain mahdotonta. N. K. Jemisin on tähti Hugo-palkittujen kirjailijoiden taivaalla. Hän on lassonnut oman kuunsa!

Suosittelen The Broken Earth sarjaa kaikille fantasian ystäville!

Arvioni sarjan ensimmäisestä osasta The Fifth Season.


torstai 16. helmikuuta 2017

Valeranskalainen

Öklömökliäisiä
Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.






lauantai 4. helmikuuta 2017

Kansainvälisen tason kirjallisuus ja mitä vielä

Sinivalkoista vai jotain muuta?

Erään kustantamon kevään uutuuksia selaillessani silmiin tärähti esikoiskirja, jota markkinoidaan kansainvälisen tason spekulatiivisena fiktiona. Kirja sinällään vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta tapa jolla sitä markkinoidaan pisti miettimään: se että on kv-taso, merkitsisi myös että on kotimainen taso. Kustantamo ei mainitse muiden kotimaisten teostensa kohdalla kumpaa tasoa ne edustavat (eivätkä myöskään käännöskirjojensa kohdalla, että ovatko ne enemmän kotimaista vai sitä kansainvälistä tasoa).

Se on vain mainos. Ei muuta. Lupaus, jostain, mikä jää nähtäväksi. Meillä on Suomessa kovan tason kirjailijoita ja kirjoja, ihan universumin tasolla.

Tarkoituksella tehdyt markkinointikömpelyydet ovat kuriositeetti sinänsä, mutta pelkään, että tallaisen sloganinkin takana piilee pieni totuus: osalla suomalaisia lukijoita on ongelma kotimaisen kirjallisuuden kanssa. On lukijoita, joille kotimainen ei vain yksinkertaisesti kelpaa. Kustantamo on markkinoinnissaan tavallaan löytänyt keinon kiertää ongelman. Jos kotimaista markkinoidaan ihan yhtä hyvänä kuin kalliilla suomennettua (sitä kv-tason), niin ehkä potentiaalinen lukija saadaan huijattua tarttumaan kotimaiseen.

Kovina aikoina keinoja ei kaihdeta.

Suomalaiset rakastavat kotimaista sinappia, lätkää ja saunaa. Eipä tarvitse mainostaa kansalle, että oikein kv-tasoa pelit ja vehkeet. Miksi tämä ei päde kulttuuriin? 

On vaivatonta markkinoida jo maailmalla mainetta niittänyttä kirjaa, ja mainontaa ei tarvita ollenkaan, jos kirja on sovitettu Hollywood elokuvaksi. Sen tähden Suomessa julkaistaan varsinkin nuortenkirjojen kohdalla suhteessa kotimaiseen todella paljon käännöskirjallisuutta. Riittää kun menee kirjakauppaan tai kirjastoon nuortenkirjahyllylle. Se on täynnä hittileffabestsellereitä. Kotimaisen kirjan on vaikea taistella näkyvyydestä näitä monstereita vastaan, mutta ei se tee siitä vähemmän tasokasta.

Minusta olisi aika hienoa, jos suomalaiset suhtautuisivat kotimaisiin kirjailijoihin ja kirjoihin maailman parhaina niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa tehdään. Ainakaan ranskalaista ei tarvitse opettaa lukemaan kotimaista. Tässä asiassa Suomi voi kerrankin ottaa mallia muualta, vaikka onkin maailman paras kaikessa muussa.