torstai 8. joulukuuta 2016

Ota kantaa (kirjallisuusblaablaata)

Maxoun kanta asiaan on karvainen.

Kaikesta on oltava jotain mieltä ja jokainen mielipide on tärkeä. Toisten mielipiteistä ei saa suuttua, mutta omaa mielipidettään on puolustettava... jne.

Ihmiset ottavat kantaa ihan kaikkeen, mutta mitä se tarkoittaa?

Ottaa kantaa tarkoittaa 'muodostaa tai ilmaista kantansa' jonkin asian suhteen. Sanan kanta merkitys on tässä 'suhtautuminen, asennoituminen, asenne, mielipide, käsitys, näkemys'. Kantaa ottava henkilö siis muodostaa tai ilmaisee mielipiteensä jostakin asiasta.
Lähde: Kielitoimiston sanakirja (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

Jos ei kukaan ota kantaa, siis ilmaise mielipidettään asiasta, ei maailmassa tapahdu edistystä minkään asian suhteen ja kaikki pysyy ennallaan. Kantansa voi ilmaista monella tapaa. Moni älähtää sosiaalisessa mediassa. Toiset puolustavat mielipidettään osallistumalla marsseihin tai/ja mielenosoituksiin. Ne joilla on mahdollisuus, kirjoittavat painavat sanansa sanoma- ja aikakausilehtiin. Jokainen täysi-ikäinen voi äänestää.

Entä kirjailija?

Kirjailijat ovat kautta aikojen tuoneet aatteensa ja uudistusmieliset ideansa kaiken kansan luettavaksi kirjallisten teostensa kautta. Ilman kirjanpainoja eivät valistuksen ajan filosofit ja ajattelijat olisi voineet levittää kuninkaan valtaa vastustavia lentolehtisiään.

Ajat ovat itse asiassa muuttuneet vain vähän sitten 1700-luvun. Yhä moni ääni pääsee kuuluviin vain painetun tai sähköisen sanan muodossa. Nykyään kirjailijaa ei ehkä enää uhkaa syyte maanpetoksesta, vaikka hän runoilisi kuinka rujoja totuuksia valtaa pitävistä. Tai noh, miten tämän nyt ottaa. En oikein vieläkään tiedä mitä ajatella viime viikon #sipilagate sta. Toimittajien on tietenkin aina pitänyt tarkkaan katsoa, mitä lehteen painavat.

Ei kirjailijakaan voi mitä tahansa kirjoittaa, mutta mitä kirjailijan pitäisi sanoa tai yrittää sanoa vai pitäisikö mitään? Ranskassa melkein kaikki itseään riittävän tärkeinä pitävät poliitikot kirjoittavat kirjoja. Ja hyvä niin. Kirja onkin ehkä riittävän pitkä teksti ilmaista näkemystään kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta.

Formulakuskit, jääkiekkoilijat ja nyrkkeilijätkin julkaisevat kirjoja. Heiltä ei kai kuitenkaan odoteta julkisia mielipiteitä muista kuin urheiluun liittyvistä aiheista. Elleivät he ryhdy kunnallispoliitikoiksi jossain vaiheessa. Eduskuntakin on mahdollisuus vaihtaa uraa pitkän ja ansioikkaan huippu-urheilun päälle, kun kaikille ei riitä pestejä Olympiakomiteassa.

Jokainen teos ottaa kantaa jollain tasolla johonkin, lastenkirjoista alkaen. Nuortenkirjat ovatkin sitten jo hyvin kantaa ottavia mitä tulee yhteiskunnan epäkohtiin, ekologiaan, vähemmistöjen oikeuksiin ja naisten asemaan. Viihdekirjallisuuden saralla dekkarit pureutuvat usein yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten ihmis- ja asekauppaan.

Fantasiakirjallisuus voi toisinaan olla poskeen läimäyttävän kantaa ottavaa. Usein liikutaan maailmassa, jossa kurja hallitsija pitää ikävää kuria yllä ja sortaa kansaa. Lopulta sankarit taistelevat tiensä kohti parempaa tulevaisuutta ja pelastavat maailman tuholta siinä sivussa. Suomikummassa liikutaan toisinaan enemmän yksilön tasolla. Yksi ihminen tai olento kohtaa maailman kummallisuuksineen ja löytää tai ei löydä ratkaisun ongelmiinsa ja pelastaa tai tuhoaa maailman siinä sivussa.

Spekulatiivisen fiktion keinoin on aina kritisoitu ja otettu kantaa, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Yksi lempi avaruusoopperakirjasarjoistani sijoittuu tulevaisuuteen, missä Aurinkokuntaa asuttavat maapallolaisten lisäksi marsilaiset ja asteroidivyöhykeläiset. He ovat tietenkin toisistaan erilaisia ja yhteiselo ei aina onnistu (lue: täystuho uhkaa). Kirjasarjan päähenkilö on valkoihoinen maapallolainen, mutta hän seurustelee tummaihoisen asteroidivyhykeläisen kanssa. Sarjassa on myös useampi samaa sukupuolta edustava pariskunta, joilla on myös lapsia ja nainen johtaa YK:ta. Mielelläni näen tulevaisuuden tällaisena, ainakin juuri nyt vuoden 2016 lopulla, jolloin vähemmistöjen ja naisten asema ei vieläkään ole kaikille ihan selkeä juttu. (Tsiisus, kerroinko juuri kantani asioihin!)

Kuulin (näin) eilen uutisissa jutun, joka pisti vihaksi. Siinä näytettiin, kun nainen käveli sisään kahvilaan Pariisin esikaupunkialueella. Kaikki muut asiakkaat olivat miehiä ja kahvilan omistaja tuli selittämään naiselle, että ei tänne saa naiset tulla. Nainen kysyi, että mitä häh miksi, ja kahvilanpitäjä selitti, että kun tänne tulee vain miehet, että tämä on miesten kahvila, ei naiset käy kahviloissa. Joo, Euroopassa vuonna 2016! Muistatteko sen brittinaurusarjan, missä kauppias sanoi jostain muualta tulleelle asiakkaalle: "This is a local shop for local people." Se jaksoi naurattaa, mutta sukupuoleen liittyvä liikkumisen ja olemisen rajoittaminen oikeassa elävässä maailmassa saa minut kavahtamaan, irvistämään ja yökähtelemään.

Kyseessä oli Pariisin esikaupunkialue. Ei Pariisin keskustan kahviloissa kukaan aja naisasiakasta pihalle (eihän?!). Esikaupunkialueen kahvilanpitäjäkin oikein opasti naisasiakasta, että hei, täällä homma toimii ihan niin kuin "au bled". Tuo "au bled" on slangia ranskaksi ja tarkoittaa kotikylää niin ikään pohjoisen Afrikan mantereella.

Otanpa kantaa tähän: (tai en otakaan, koska ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään)

Mieluummin kirjoitan tarinoita, joissa naiset saavat käydä kahvilla missä haluavat ja potkaisevat naamaan, jos joku tulee ehdottamaan muuta. Uutisreportaasin nainen ei ymmärrettävistä syistä voinut protestoida väärinkohteluaan muuten kuin ilmaisemalla mielipiteensä suullisesti. Mielestäni hän oli jo melkoisen rohkea yksinkertaisesti olemalla eri mieltä kahvilanpitäjän kanssa.

Se miten tuo kantansa esiin tekstissä on erikoinen taiteenlaji. Asia on tuotava esille siihen kantaa ottamatta, mutta niin että lukija tunnistaa, mikä toiminta on oikein ja mikä väärin, ja saa tyydytystä siitä kun päähenkilö onnistuu korjaamaan epäkohdat. Stephen King opastaa kirjassaan On writing, ettei kirjailijan kannata tuoda omia poliittisia näkemyksiään esiin tekstissä, tai toisin sanoen ottaa kantaa päivän politiikkaan. Stephen King on mielestäni kritisoinut teoksissaan ihan kaikkea mahdollista. On hän kirjoittanut myös kirjoja, jotka eivät oikein ota kantaa mihinkään, mutta kaikki kuolevat kirjan lopussa, ja hyvä niinkin. Joskus tekee hyvää lukea kirja, joka on vain pelottava, kiihkeä tai täysin älytön.

Mutta King on varmaankin oikeassa. En usko, että kukaan lukijoistani haluaa kuulla, mitä mieltä olen Suomen tai Ranskan hallituksen toimista. Mutta voin ihan vapaasti siirtää samankaltaisia toimia jonkin fiktiivisen hallituksen hommailemaksi ja syytää kansakunnan perikatoon ja katsoa kuinka henkilöhahmo xyz selviää elossa.

Niin, huomennakin nousen ylös ja kirjoitan maailmasta, jossa urheat ihmiset pelastavat itsensä ja toisensa, ovat ystävällisiä, kohteliaita, suivaantuvat epäoikeudenmukaisuuksista ja metsästävät hirviöitä.

















 




maanantai 5. joulukuuta 2016

Luettu: Kellari, Maaria Päivinen (10/2016)

Kellari- Like Kustannus

"Kahden lapsen yksinhuoltajaäiti Vilma sulkee entisen miehensä äänieristettyyn kopperoon. On hylätyksi tulleen naisen vuoro elää kaksoiselämää. Äidinrakkaudessa kaikki on sallittua. Kun tyttäret oikuttelevat, kellarissa kärsitään. Samaan aikaan naapuritalon leskirouva seuraa Vilman elämää ikkunan takaa. Voiko Vilma olla vastaus hänen vuosikymmeniä kestäneisiin haaveisiinsa omasta perheestä?
Maaria Päivisen Islantiin sijoittuva romaani on vangitseva teos pakkomielteisestä rakkaudesta ja kitkerästä mustasukkaisuudesta. Se ei päästä helpolla, kuten ei rakkauskaan." (Kirjan esittelyteksti kustantamon sivuilta)

Ostin Maaria Päivisen Kellari'n e-kirjana, koska Islanti kiehtoi tapahtumapaikkana ja erityisesti koska kirjan päähenkilö Vilma on ulkosuomalainen. Tarina vei heti mukanaan ja lukaisin sen parissa päivässä. Mikään heppoinen teos Kellari ei ole. Aihe on painavaakin painavampi, mutta en kokenut lukemista raskaaksi, kuten joskus vaikeiden aiheiden äärellä.

Maarian kieli on riemastuttavaa, pirskahtelevaa ja visuaalista. Hänen ilmaisunsa menee iholle ja sen alle. Se on täydellistä parisuhdeongelmien kuvailuun.

"Vilma ei nukkunut silmäystäkään koko yönä. Seuraava päivä kiemursi kohti hitaana ja apaattisena, ja lopulta kello seitsemän, kun oli vielä pilkkopimeää, aamu puri hampaansa Vilman lihaan ja rouskutti hänet suihinsa kuin kylmän omenan. " s. 56

"Kuin salamaniskusta koti pysähtyi. Puutarhankin jähmettyi odottamaan jatkoa, vain lumihiutaleita ei voinut vähempää kiinnostaa, ne putoilivat välinpitämättöminä tyyneltä taivaalta maan syliin." s.64

Kellari on kirja monesta kipukohdasta, mutta minulle tärkeimmiksi nousivat esiin torjutuksi tulemisen pelko ja siitä kumpuava kärsimys. Päähenkilö Vilma jää yksin, kun aviomies hänet jättää. Naapurin vanha Ingridur ei onnistu kaikista yrityksistään huolimatta saamaan todellista kosketusta Vilmaan, mutta hän yrittääkin liikaa ja turhaan, vaikka pitää jokaista pientäkin voittoa suurena saavutuksena, niin yksinäinen hän on. Vilman nuorempi lapsi, pieni Stella, taasen jää vaille äidin rakkautta, kun isosisko saa kaiken ja liikaakin.

Maaria vie lukijan matkalle tuliseen ja helvetillisen kylmään Islantiin. Maisemat ovat jylhiä ja elementit säälimättömiä. Kerronta on niin elävää, että lukija uppoaa kirjan sivuille kuin elokuvaan. Näkisin tämän kirjan sovitettuna valkokankaalle, tai miksei teatterilavalle. Siitä ei puutu jännitystä eikä rujoa runoutta. Maaria Päivinen taitaa myös mustan huumorin. Vilman sanailu ja kommentit kellarissa viruvan miehensä kanssa ovat synkän riemastuttavia.

"Suklaamuroja, Silvia-hetkiä, kaikenmoista arvokasta, kuinka moni vanki sai pyytämättä suklaamuroja, kysynpä vain, Vilma ehti ajatella ennen kuin avasi vihdoin luukun, työnsi tavarat sisään ja sanoi tahtomattaan: "Onko ikävä Reykjavikin pikku hutsua?" s. 66

Kellarissa esitellään myös kaksi eri reittiä epäonneen. Naapurin rouva Ingridur on ikänsä kaivannut nuoruutensa mahdotonta ensirakkautta. Hän ei rakastanut yhtä paljon, jos ollenkaan, miestä, jonka kanssa päätyi avioon. Vilma sen sijaan rakastaa miestään, eikä sen tähden halua päästää tästä irti, ei sitten millään. Vilma halusi olla täydellinen äiti ja vaimo ja lopulta sen mahdottomuus suistikin avioliiton raiteiltaan. Puhtaana hohtava talo ja kukkaloistava puutarha sulkivat sisälleen onnettoman perheen.

Koin herkulliseksi asetelman, jossa Vilma ei suostukaan päästämään miestään pakoon. Tässä on kirjallisuuden taika, voidaan leikkiä ajatuksilla. Mitä seuraa, jos petetty nainen päättääkin todella kostaa?

"Kun Vima näki peilistä kasvonsa, suu sanoi: "Olen paha."" s. 34

Maarian teksti ei ole pelkästään kaunista, se on runoutta, mutta hänen kielensä pysyy selkeänä ja helppolukuisena. Tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää paikoittain ihan pikkuisen, jotta se olisi kulkenut vielä joutuisammin, mutta toisaalta nämä verkkaisemmat kohdat lisäsivät syvyyttä henkilöhahmoihin ja heidän ajatusmaailmoihinsa.

Haluan päästä Islantiin katsomaan, kun suulat lentävät myrskyävän meren yllä. Suosittelen kirjaa psykologisen trillerin ja jylhien maisemien ystäville.  








 
 




 







maanantai 28. marraskuuta 2016

Rivakkaa köllittelyä (totuuksia stressistä)

Kölli-kissa kyllä tietää.

Ei tarvitse kuin vilkaista kissaa, ja on ymmärtänyt kaiken oleellisen elämästä: nuku aina kun pystyt. Olen herkkäuninen ja varsinkin herkkä vuodenaikojen vaihteluille. Olen vasta nyt tottunut syyspimeään ja talviaikaan. Joulukuuhan jo kolkuttaa ovella ja led-valot on asennettu kylänraitille muistuttamaan tulevasta kulutushysteriasta. Kivaa, että vireystila on vihdoin palautunut, että voi kuluttaa sitä loppuvuoden juhlien valmisteluun.


Lenkillä vireystilaa nostattamassa.

Aloitin pesemällä auton. Vein sen kolmen euron rullapesuun ja sen päälle vielä imuroin hevosenkarvat ja kuivuneet mudat takakontista ja pyyhin pölyt kojelaudasta. Ikkunatkin oikein pesin ikkunanpesuaineella. Kyllä nyt kehtaa taas ajella. Siinä samassa imuroin miehenkin auton, kun nyt kerran tarmonpuuska iski. Kumma kyllä miehen auto ei ollut yhtä sottainen kuin omani. Johtuu ehkä siitä, ettei tuo kuljeta loimia, satulahuopia ja muita heinäisiä, karvaisia ja mutaisia asioita autossaan, jos ei perillistä lueta mukaan. Silti ero oli melko häikäisevä omaan kotterooni verrattuna. Ilmeisesti mies siivoaa autonsa useammin kuin minä. Minulle riittäisi kaksi kolme (=kaksi) kertaa vuodessa. Joskus joudun tamppaan matot, kun polkimet tahtovat tarttua likaan kiinni.


Auton likaongelma saa alkunsa täältä.


Pätevä tekosyyni on, ettei minulla ole koskaan aikaa siivota koslaa. Ja ei sillä ministereitä kuljeteta, että mitä turhia. Taloudessani on aina tärkeämpääkin tointa tarjolla. Kuten satulan rasvaus. Kuka sitä nyt narisevalla satulla haluaa ratsastaa?

Mietin vain näitä tärkeysjärjestyksiä elämässä, ja sitä kuinka ne ovat erilaiset eri ihmisillä. Ja sitä kuinka siivousintoilijat saavat vähemmän innostuneet potemaan huonoa omaatuntoa. Pitäisi nuo verhotkin pestä ja silittää, lehdet haravoida ja kiillottaa saappaat tjms. Eikö olisi parempi, jos osaisi tuntea hyvää omaa tuntoa sitten kun joskus jaksaa ja ehtii. Mutta ei. Sehän piti joka tapauksessa tehdä jo vuosi sitten.


Helppo ja nopea lounas, jonka valmistaminen ei stressaa,
kun ottaa sen hyvältä kantilta eli lasi viiniä seurana.


Sen sijaan pidän kaikenlaista lööbailua niin normihommana, että sille pitäisi olla oma sovelluksensa. Laite huutaa Yeah! Great! You're doing fine! aina kun on vetänyt tirsat tai lukenut kirjaa puoli tuntia. Tai pääsee ylemmälle tasolle, kun on nukkunut kolmena yönä putkeen pitempään kuin kahdeksan tuntia. Kehittäisikö joku tällaisen minulle, kun en minä nyt ehdi. Pitää sulatella ensin lounasta ja sitten on katsottava leffaa ja sitten joskus ajattelin laittaa pyykit kuivumaan.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Normandian syksyssä pohdittuja



Postiluukkuun ilmestyi yllättävä ja ilostuttava kirjekuori. En nimittäin uskonut, että saisin lainauskorvauksia. Tunne oli sitäkin suurempi, kun laskeskelin, että kirjaa on lainattu sen ensimmäisinä ilmestymiskuukausina yli 700 kertaa. Pistää nöyräksi, sillä luettavaksihan tuon kirjoitin. Olen kiitollinen Suomen kirjastolaitokselle, Sanastolle ja ennen muuta lukijoille. Tämänkin innoittamana jaksan kirjoittaa lisää.


Syksyn viimeinen ruusu

Normandian syksy on ollut yhtä paikasta toiseen ravaamista, ja kun yllättäen on ollut aikaa istua alas ja hengähtää, olen pohtinut, että mitähän minä sitten teen kun teinistä kasvaa opiskelija. Opiskelija muuttaa pois kotoa jonnekin maailmanääreen. Harkkakuljetukset jäävät pois, kokeisiin preppaamiset myös, yhteiset juoksulenkit ja tallipäivät.

Olen kyllä tunkenut elämääni niin paljon harrastuksia, että yöunetkin niistä usein kärsivät, että en usko kyllästyväni. Senköhän takia tulee neljänkympinkreisi, ettei ehdi huomata, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa elää omaa elämäänsä? Hieman jo pelottaa tuo tuleva. Onhan meitä sitten vielä kaksi kotona, mutta ei se ole sama.


Lenkkimaisema (kuvassa myös kaksi peuraa)

Ehkä perillisen kasvaminen pois pesästä on otettava uutena alkuna. Tai paluuna aikaan ennen. Ja toisaalta onhan tuohon vielä vuosia. Mutta ei se estä pohdiskelijaa miettimästä. Kaikesta ahdistuvaa ahdistumasta. Itse lähdin pesästä heti kun pystyin. Olin opiskelija ja pääsin kimppakämppään lähemmäs opinahjoa. Pari vuotta myöhemmin lähdin Ranskaan. Mitä jos oma teini päättää vaihtaa maata tai mannerta? Ehkä veri vetää seikkailuihin. Lähdenkö perään?


Juoksuhanskat.

Voisin muuttaa Australiaan au pairiksi. Tai ei. Liikaa hämähäkkejä. Islantiin töihin kasvihuoneeseen. Kaliforniaan opettamaan samppanjajoogaa. Suomeen? Itse asiassa, näen itseni vähiten paluumuuttajana. Suomi on niin eri maa kuin 2000-luvun alussa. Ehkä kaikkeen tottuu. Totuinhan Ranskaankin, melkein. Mutta silti. Jotenkin. Pelkkä ajatuskin tuntuu nyt oudolta. Ja mitähän minä siellä mukamas tekisin? Ryhtyisin taiteilijaksi? Ei taida olla muuta tarjolla. Muuttaisin ehkä Lappiin. Ryhtyisin Korpinaiseksi ja ajeluttaisin ranskalaisturisteja revontulia katsomaan.

Ehkä perillinen suorittaa asevelvollisuuden, ehkä ei. Ei siitä kai haittaakaan olisi. Hernerokkaa on kyllä turha perilliselle tuputtaa. Metsässä rämpiminen sen sijaan kelpaisi. Ehkä perillinen haluaisi jäädä sen jälkeen Suomeen opiskelemaan. Onhan se halvempaakin kuin Ranskassa, missä peritään lukukausimaksuja. Koulutkin ovat ehkä jostain kotoisin. Vai ovatko? Eikö siellä Suomessakin olla leikattu viime vuodet kaikesta?


Kelpaa ottaa kuvia jopa hanskat päällä.
Mutta lopulta nämä pohdinnot aina päätyvät samaan johtopäätökseen. Vaikka tuleva voi olla tehty monesta muutoksesta, niin turhaa niitä on etukäteen liikaa miettiä. Valmistautua voi monella tapaa. Ehkä parasta on, että pitää terveydestä huolta, tekee sitä mikä miellyttää ja ottaa ilon irti teinin äitiydestä* niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Katson sitten aikanaan mihin suuntaan kelkka kallistuu.


*ilo irti teinin äitiydestä =

1.  ruutuajan vahtiminen
2.  milloin-viimeksi-vaihdoit-sukkasi-nalkutus
3. ihanaa kun vielä saa halia
4. teinikielen opettelu (usein joudun googlettamaan uusia ilmaisuja ja joka kerta tunnen itseni ihan mummoksi)
5. äiti-sä-oot-ihan-nolo-tanssihetket
6. äiti-vitsi-miten-sä-tiedät-ihan-kaiken-hetket (koepreppaus Ranskan historiasta)
7. hee-hee-äiti-juoksee-hitaammin
8. hee-hee-kohta-mä-olen-äitiä-pidempi
9. hee-hee-sä-olet-toistaiseksi-vielä-alakynnessä-jos-äiti-istuu-sun-päälle
10. mahdollisuudet vaikuttaa perillisen tulevaisuuteen kaikkine äitimäisine jankutuksineni, kiristyksineni ja suostutteluineni (luelueluelueluelueluekirjojakirjojakirjojakirjoja)

maanantai 7. marraskuuta 2016

Tarinasta toiseen (kirjallisuusblaablaata)

Kuilun pohjalla vai valoa tunnelin päässä? (Gouffre de Padirac)

Rämmin pois upottavasta tarinasta. Olen viettänyt sen parissa kuukausia, vihannut ja rakastanut, juonitellut ja jumittanut, luistellut ja kompastellut. Mutta nyt käsikirjoitus on tältä erää valmis. On esilukijoiden vuoro rypistellä kulmakarvojaan. Minä en halua kuulla, nähdä enkä haistaa sitä hetkeen.

Olen siirtynyt uuden tarinan suunnitteluun. Minähän en kirjoittamisesta lomaile. En suhtaudu siihen edes työnä, vaikka sitä se enimmäkseen on, mutta kirjoittaminen kaikkine monimutkaisine vaiheineen on niin osa minua, että en tietäisi kuinka päin olla, jos en jostain syystä voisi koko ajan kirjoittaa*.

Suunnitella voi missä vain ja yleensä se tapahtuukin hetkinä, joina sen ei varsinaisesti suunnitellut tapahtuvan. Kun hyvä idea on juurtunut ja alkanut versoamaan, voidaan kai sanoa, että suunnittelu alkaa. Eilen istuin hevosen selässä maneesissa ja kävelimme hiljaa ympyrää kuunnellen sadetta. En ajatellut mitään. Kunnes henkilöhahmot aloittivat jäpättää päässäni. Kuuntelin heitä tovin kunnes hiljensin radiota ja mietin, miksi he tuollaisia puhuvat. Esitin kysymyksiä ja keksin niihin vastauksia ja sain syvennettyä henkilöhahmojen motiiveja. Tarina nytkähti askeleen eteenpäin.

Toissapäivänä imuroin ullakolla kuolleita kärpäsiä. (Eikö teillä ole ullakolla jokasyksyistä kuolleiden kärpästen imurointioperaatiota?) Puuhaan kului tunti ja koko sen ajan kirjoitin päässäni toisen päähenkilön henkilöhistoriaa. Ajattelutyöhön ei aina ole aikaa, joten se on parasta tehdä silloin kun mahdollista. Yksi toinen hyvä suunnitteluhetki on hölkkälenkki, jolloin pää tarvitsee muuta ajateltavaa kuin tuskan, jonka juokseminen aiheuttaa. Suihkussa ajatukset valuvat myös helposti päänahasta hiuksia pitkin. Osa päätyy viemäriin, osa jää elämään. Vältän ideointia ajaessani, koska henkeni on kallis, mutta jonkun muun ajaessa, ratkon usein juonenkäänteitä. Ette voi uskoa kuinka mullistavia käänteitä on keksitty liikenneympyröissä.

Päänsisäisen suunnittelun lisäksi kirjaan ylös kaiken ajattelemani muistikirjaan ja ensimmäiseen tekstitiedostoon, johon jokin tuleva kaunis päivä alan kirjottamaan uutta tarinaa. Mutta sitä ennen suunnittelen. Kaikki suunnittelu ei siirry lopulliseen tarinaan, koska suunnitelmat muuttuvat aina matkan varrella. Ja liika suunnittelu voi olla tarinalle vahingollista, koska se vie kirjoittamisesta puhtia. Kirjottaminen vaatii inspiraatiota polttoaineekseen, ja jos suunnitelma on liian kaiken kattava, ei inspiraatiolle jää tilaa. Suunnittelu on luuranko, joka voi muuttaa muotoa, jos sen jättää riittävän väljäksi. Suunnittelit hevosen ja lopulta synnytit virtahevon. 

Kirjoitusvaiheessa tarinalle rakennetaan luurangon ympärille lihakset ja jänteet ja inspiraatio puhaltaa kokonaisuuteen sielun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jokainen joka on joskus kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, tietää ettei se sitä ole. 

Hyvä suunnittelu helpottaa kirjoittajaa tarpomaan eri vaiheiden läpi kohti valmista käsikirjoitusta. Tein lyhyen listan asioista, joita suunnittelussa voi ottaa huomioon:

- timantin kova idea, joka raapii takaraivossa riittävän pitkään ja lujaa (tämä viimeisin idea on pyörinyt mielessäni jo noin vuoden)

- henkilöhahmot ja keitä he ovat (jos et tiedä mitä heistä jokainen sanoisi tai ajattelisi Brexitistä tai USA:n pressanvaaleista (tai mistä nyt lie), et tunne heitä vielä riittävän hyvin, jotta voisit kertoa heidän tarinaansa muille)

- maailma ja tapahtumapaikat (riittävän hyvin suunniteltuasi tiedät mitä näissä paikoissa eläminen maksaa, kuinka siellä liikutaan paikasta toiseen ja kuka pitää valtaa ja miten verorahat käytetään)

- taika (tarina tarvitsee taikapölyä tai sitä jotakin, minkä takia lukija haluaa lukea tarinaasi; mikä tekee siitä erilaisen kuin kaikki muut rikosromaanit tai tieteisseikkailut, omaperäisen ja ainutlaatuisen, ihanan ja koskettavan, hurjan ja pelottavan...)

- juoni (hyvässä tarinassa on juoni, jos ei ole, se ei ole hyvä tarina**; kehittele juoni niin pitkälle, että tiedät kuinka taistelet tarinan vaikean keskikohdan yli ja sen jälkeen sinun on enää kirjoitettava stoori loppuun)

Suunnittelu on se vaihe kirjoittamista, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Voit käyttää mielikuvitustasi rajattomasti, kehittää niin monimutkaisen juonen, että vietät loppuelämäsi sitä ihmetellessä tai syventää henkilöhahmojesi tarinaa tasolle, jolla luot jotain elävämpää kuin oikean ihmisen. 

Suunnittelutapoja on yhtä monta kuin kirjoittajia, jokaisella omansa. Joku tekee muutaman muistiinpanon ja se riittää. Toiset suunnittelevat vuosia ja kirjoittavat raakaversion kuukaudessa. Jos voisin uppoutua pelkkään suunnitteluun ja unohtaa elämässä kaiken muun (päivätyön, perheen ja kaikenmaailman karvakuonot, kärpäsiä unohtamatta) luulen, että noin kuukausi riittäisi luurangon rakentamiseen, mutta koska elän normaalia elämää, saattaa tämä venyä pariin tai kolmeen.  

Ideaalissa kirjoittajaparatiisissa viettäisin suunnittelukuukauden pienessä bretagnelaisessa kalastajakylässä, valkoiseksi kalkitussa majatalossa, siideriä siemaillen, koiria*** rantakallioilla ulkoiluttaen ja inspiraatio viuhuen.  


--------
*tämä ei ole totta, koska pidin kesällä kaksi viikkoa lomaa kirjoittamisesta (ensimmäiset vuosiin), ja se tuli tarpeeseen
**blogistin henkilökohtainen mielipide
***kissaa ei voi ulkoiluttaa ja kai minulle ideaalissa kirjailijaparatiisissa joku koiran tai pari lainaisi