sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mitä kirjailijat tekevät, kun he eivät...

1. Julkaise?

Makaavat joogamatolla harjoittelemassa hengittämistä ja suunnittelevat kirjoittamista ja äkisti huomaavat olevansa kykenemättömiä hengittämään normaalisti, saatikka muutenkaan.

2. Kirjoita?

He etsivät uusia työnimiä projekteilleen.
Sopisiko "Viimeinen heijastus"? Ei. Sovimme jo että emme käytä sanaa heijastus. Entä "Läpi heijastusten"? Mitä minä juuri sanoin? No... "Mustat sirpaleet"? Ooh, sehän kuulostaa hyvältä. Katsotaan onko sen niminen kirja jo joskus julkaistu......diipadii. Ei! Mutta tuo musta on melko synkkä sana. Haluammeko todella käyttää näin synkkää sanaa nimessä? Mitä vikaa synkkyydessä on? Dark on nyt muodissa. Niin kai sitten. Voimmeko kuitenkin harkita muutakin. Tarinahan ei sinänsään ole synkkä. No... "Säteilevät sirpaleet"? Duuuh. Ei. Nope. En halua kanteen glitteriä myöskään. No, okei. Mietitään. Miten olisi "Haaleat heijastukset"?

3. Keksi hyvää työnimeä projektilleen?

He tilaavat uuden ratsastuspiiskan ja siirtyvät sen jälkeen kirjoittamaan.

4. Kykene kirjoittamaan sanaakaan, koska viime kerrasta on liian kauan ja koko tarina on ihan hukassa ja seinät kaatuvat päälle ja tuskan hiki nousee otsalle ja kissallakin on nälkä?

*rumpujen tärinää*
**vielä kovempaa rumpujen tärinää**
***ja vielä kov... (jostain lensi juuri kenkä)***

He kirjoittavat silti. Sanan kerrallaan. Siitä huolimatta, että se saa heidän silmänsä, sormensa ja korvansa vuotamaan verta. Kirjoittaminen on työtä ja työn teko ei aina ole hauskaa.

5. Mielestään (omastaan ja tietenkin myös koko maailman) osaa kirjoittaa?

He vetävä kaapista esiin joulupukin tuoman pehmoisen poropuvun, pukevat sen päälleen ja siirtyvät uudelleen koneen äärelle leveästi virnuillen tuijottamaan ruutua kaikesta huolimatta. Elämä on kovaa ja kirjoittaminen vielä enemmän. Jos voit valita, teet sen ehkä mieluummin pehmustetuissa olosuhteissa.

----------------------

Sarjassamme Kirjailija Prokrastinoi keskitymme ensi kerralla klemmareiden, kumilenksujen ja Mini-Pritt tuotteiden ominaisuuksiin. Luittehan jo edellisellä viikolla julkaistun postauksen kutomisesta ja vuorikiipeilyssä tarvittavista solmuista?




perjantai 12. tammikuuta 2018

Luettu: Artemis, Andy Weir (2017)




Scifi-nörtiltä muille scifi-nörteille, ilman sen suurempia hötkyilyitä.

Artemis on hauska, nopealukuinen ja toimintatäyteinen tieteisseikkailu. Weir kirjoittaa konstailemattomasti viihdyttävää tekstiä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka varmasti tuo ruutuihin mukavan parituntisen toimintaräiskettä Kuun kevyen painovoiman ja avaruuden tyhjiön lisähöystein.

Kuu on taianomainen tapahtumapaikka. Kirjan alkupuoli kuluukin päähenkilön erikoisen arjen ja kuuasema Artemiksen kuvailussa. Lukija viedään turistikierrokselle mm. Apollo 11:n laskeutumispaikalle. Kaikesta paistaa kirjailijan rakkaus avaruuden valloituksen historiaan. Weir on luonut aidolle maistuvan ja haistuvan maailman, josta ei puutu jänniä tieteellisiä yksityiskohtia, erikokoisia ja näköisiä kuu-ukkeleita ja -akkeleita, paikallispolitiikkaa ja siihen kytkeytyvää laillista ja laitontakin toimintaa. Välit selvitellään nyrkein ja pahimmassa tapauksessa (todella pahan rikoksen tapahduttua) syyllinen karkotetaan Maahan.

Kirjan asetelma on herkullinen. Weir heittää läppää hersyvästi, hetkittäin jopa hämmentävästi. Juoni on yksinkertainen ja melko ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta viihdyttävä. Kerronta on mutkatonta. Weir on ripotellut sekaan Jazzin ja tämän Maassa asuvan kirjekaverin Kelvinin välistä meilailuia lapsuusajoista aina tarinan nykyhetkeen asti. Ne luovat syvyyttä tarinaan ja sen päähenkilöön. Pätkät olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia.

Tartuin Artemikseen ilman ennakkoluuloja. En voi sanoa, että olisin pettynyt. Viihdyin sen parissa, vaikka hetkittäin pudistelinkin päätäni tyyliin "Ei näin." Mutta romaanihenkilöt ovat mitä ovat, usein kaukana todellisuudesta. En haluaisi myöskään nipottaa liikaa sillä Weir on sentään kirjoittanut tieteisseikkailulleen naispäähenkilön. Onhan näitä jo, mutta ei silti liikaa.

Artemiksessa ei ole suoranaista romanttista kuviota, vaikka seksistä ja ruumiinosista puhutaan jatkuvalla syötöllä. Jostain syystä Jazz painottaa koko ajan kuinka hän on kova paneskelemaan, mutta taitaa tyyppi puhua enemmän kuin varsinaisesti harrastaa. Aika rasittava tyyppi siis. Huomautan myös siitä epäkohdasta, että Jazzillamme ei ole yhtäkään naispuolista ystävää. Jep. Hänen hyvä kamunsa (mies) ryhtyi panemaan Jazzin poikaystävää ja Jazz pisti välit poikki kumpaankin sen takia. Jazzin ainut oikea ystävä on hänen tiedemieskamunsa, arkkinörtti, jota Jazz ei tietenkään pidä ystävänään ennen kuin tuo miekkonen pelastaa hänet monesta pulasta. Oudohko viha-rakkaussuhde lempipäähenkilöllämme on myös kuukaupungin kyttään Rudyyn. Rudy on isokokoinen lihaskimppu, väkivaltainen ja suorasanainen. Eräässä kohdassa Jazz vaipuu unelmoimaan Rudyn muskeleista ja ajaa väistämättä lukijat mitä kummallisimmille ja vaivaannuttavimmille sivuraitelle.

Onneksi Artemiksessa puhutaan paljon muustakin. Weir selostaa meille kuinka parituhatpäinen ihmislauma voi elää Kuussa ja pysyä elossa. Tieteelliset selostukset ovat uskottavia. Joku saattaisi pitää infodumppi-kohtia raskaina lukea, mutta minä avaruusintoilijana pidin niistä hyvin paljonkin. Avaruuden valloitus on aina kiinnostanut ja voisin hyvinkin kuvitella haluavani itsekin käydä Kuussa turistina, jos se vain olisi mahdollista, vaikka ei minulla siihen tietty olisi varaa.

Kuuhun lentäminen ja siellä asuminen maksavat ihan hitosti. Niin kuin oikeastikin. Siksi siellä ei kovin usein kukaan käykään. Tiedepiireissä hehkutellaan Mars-planeetan tutkimuksella ja silloin tällöin joku richfuck (Weirin ilmaisu) ilmoittelee, että toiselle planeetalla perustetaan siirtokunta joskus pian. Ihan ensin tosin, siirtokunta luultavammin perustetaan Kuuhun, jos minnekään. Artemis on uskottavan oloinen kuvaus siitä millainen tuo mahdollinen Kuu-city voisi olla. Tässä kirjassa on jotakin retroromanttista.

Sanon sen nyt suoraan, mutta Andy Weir on ollut melkoisen kuutamolla kirjoittaessaan Artemiksen päähahmoa Jasmina Basharaa.  Jazz on melko jatsaava nuori mimmi, joka ei kaihda keinoja selviytyäkseen elämän pienistä ja suurista vaikeuksista. Hän on nähnyt parempiakin aikoja, mutta muutaman surkean elämänvalinnan tuloksena Jazz sinnittelee Kuun ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kaupungin, Artemiksen, alipalkkaisena lähettinä, joka hengenpitimikseen harrastaa myös salakuljetusta. Jazz on niin sanotusti hyvä jätkä, vaikka mimmi nimittääkin itseään paskaksi tyypiksi. Tämä paskuus pitää tietenkin nähdä vain hyvänä puolena.

Andy Weir loi esikoiskirjassaan Yksin Marsissa yhden miehen armeijan, avaruuden MacGyverin, joka setvi hengissäpysymiskysymyksiä matikkapäällään tuosta noin, lukijaa hauskuuttaen. Artemiksen Jazz on tämän saman hahmotyypin kopio, mutta naisen nahoissa, ei-amerikkalaisine juurineen (Saudi Arabia). Tämä on virkistävää, vaikkakin hetkittäin hämmentävää. Kirjassa on kohtia, jotka saavat kulmakarvat kohoilemaan. Esimerkiksi kun Jazz vertaa kuukaupungin kupoleita naisen rintavarustukseen, ja sitten kysyy vielä lukijalta, että eikö olekin ihan sen näköistä.
Noh.
Weir kiittelee kirjan lopussa useampaa henkilöä (mm. äitiään) avusta naispuolisen päähenkilön kirjoittamisessa.
Sanotaan, että onneksi häntä on autettu, sillä jos Weir olisi luottanut vain omiin vaistoihinsa...

Suosittelen kirjaa kaikille kuuhulluille ja muillekin tiedenörpelöille.




torstai 7. joulukuuta 2017

Suomi Finland wazzuup

Jalat tukevasti graniittisella rannalla
Eilen Ranskassa itkettiin rock-legenda Jean-Philippe Smet'n siirtymistä vehreämmille areenoille laulelemahan. Ette ole tainneet kuulla hänestä? En minäkään, en ennen hämyisiä karaoke iltoja campingin ravintolassa. Hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Johnny Hallyday ja herra poistui maailmastamme eilen.

Samaan aikaan Suomessa juhlittiin satavuotiasta itsenäistä Suomea.

Sitä ei Ranskassa huomannut kukaan ja se on täysin normaalia. Ranskalaisille heidän oma Bastiljin valtauksen muistopäivä ei merkitsi juuri mitään. Silloin mennään katsomaan ilotulitusta naapurikaupunkiin, jos uskalletaan. Itsenäisyys ei ole koskaan ollut kovin suuri issuu ranskalaisille, ei edes sodan aikana. Sotiahan tässä maassa on ollut ja mennyt, joka vuosisadalle muutama. Ranska on ollut ja pysynyt. Mitä kuta nyt joku naapurivaltion jeppe on välillä käynyt marssittamassa joukko-osastojaan pääkaupungin kaduilla.

Suomalaisen näkökulmasta tämänlainen välinpitämättömyys omaa maata, sen kansallispäivää ja -laulua kohtaan maistuu maanpetturuudelta. Kun siniristilippu kohoaa salkoon, otetaan lakit päästä ja kajautetaan Maamme laulu vakavina väinämöisinä. Ranskassa kulautetaan puoli lasia viiniä naamaan ja lauletaan Johnny Hallydayn Allumer le feu, noh, ainakin syvällä maaseutu-Ranskan laidunmailla.

Syvä-normandialaisen baskeri-persun näkökulmasta suomalainen itsenäisyyspäivän "juhlinta" saattaa vaikuttaa kansallismieliseltä jäykistelyltä. Ei semmoinen käy päinsä, ei Ranskassa. Täältä vastaavanlaiset tiukkapipot ajettiin pois amerikkalaisten tankkien avulla jo aikoja sitten.

Tämän kulttuurieroja esitelmöivän aloituksen jälkeen siirryn puhumaan itsestäni. Tietty.
Ulkosuomalaisena ja maantieteellisesti kaukana kaikenlaisesta muiden ulkosuomalaisten järjestämästä juhlasta ja muusta kerhotoiminnasta tai tapahtumasta en pahemmin tule edes ajatelleeksi suomalaisia pyhäpäiviä ja juhlimisen aiheita, elleivät ne jotenkin kalenteristeknisistä syistä sovi yhteen paikallisten merkkipäivien kanssa. Mutta tänä vuonna itsenäisyyspäivää en voinut edes minä paatunut erakko olla huomaamatta.

Jos #Suomi100 humua ei ole huomannut, niin asuu toisessa galaksissa.

Varsin tietoisena kaikesta tästä, jätin kuitenkin äärettömän huomioimatta koko touhun. Se ei tuntunut sopivan ylleni, hieman kuin kaapin perukalle unohtunut vanha ylioppilasjuhlamekko, jota voi katsella nostalgialla, mutta josta tietää koettamattakin ettei väri, leikkaus, koko ym enää pelitä. Olen myös tullut enenevissä määrin allergiseksi kansallismieliselle läpätykselle, tuli se sitten mistä suunnasta tahansa.

Suomalaisuutta on monenlaista ja jokainen juhlikoon sitä omalla tavallaan, sanoisin. Eilen aamulla avasin nettihesarin ja tuijottelin uutisia kunnes silmiin osui päivän leimalla varustettu Ylipäällikön päiväkäsky. No huh. Näitähän ei usein jaelle termistä huolimatta. Kaikesta karvastelustani väliä pitämättä sulin nopeasti sisältä heimohenkiseksi nostalgikoksi. Ranskalainen puoliso siinä vieressä yritti olla nauramatta, vaikka oli itse hetkea aiemmin purrut huulta idolinsa kuoleman johdosta.

"Suomi on paras maa suomalaisille ja puolustamisen arvoinen tänään ja huomenna." (ote Ylipäällikön päiväkäskystä päivältä 6.12.2017, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö)

Itse päiväkäsky oli jollain tavalla sovitteleva, ponnetonkin hieman. Varsinkin kohta, jossa kehuskellaan Suomea turvalliseksi maaksi. Hmmm. Kenelle turvallinen? Lastensuojelusta ainakin on valitettu paljon viime aikoina. Ei ole rahaa ja resursseja ja niin pois päin. Eikö se kansakunnan voima ja uljaus mitata sen kyvystä suojella heikoimpiaan? Tyytymättömyyttä riittää monen asian suhteen.

Hieno maa Suomi silti on, monella tapaa. Suomea kehtaa esitellä maailmalla pienenä, mutta innovatiivisena teknologia-maana, jossa tasa-arvoa edes yritetään ajaa eteenpäin, missä on melkoisen puhdas luonto ja vielä jotain autenttista erämaissa jäljellä. Kulttuurimaakin Suomi on. Joka toinen kansalainen on julkaissut kirjan tai haaveilee siitä*. Vähäinen väestö on korkeasti koulutettua. Suomen kirjastolaitos on yksi maailman parhaita, mikä osaltaan suo mahdollisuuden kansalaiselle sivistää itseään, jos kansalainen niin haluaa. Virkavaltaa ja myös muita kansalaisia kunnioitetaan, jos ei olla liikaa tintattu.

Kyllä kehtaa olla suomalainen tässä maailmassa. Suomen passia (varsinkin juhlavuonna painettua, missä on joka aukeamalta eri luontokuva koristeena) voi ylpeänä esitellä hakiessa pakettia postista. Vain joku tanskalainen tai bhutanilainen saa olla polleampi.

Otin tuon päiväkäskyn hieman henkilökohtaisesti, vaikka kyllä sitä on toteutettu täällä maailman turuilla ja toreilla, ja varsinkin ranskalaisissa uimahalleissa jo vuodesta 2000. Päätin jatkossakin olla pirun itsepäinen minuun penskana iskostettuja arvoja puolustaessani (jonossa ei etuilla, lupaukset pidetään, muutkin pitää ottaa huomioon, heikompia autetaan ja liikaa ei saa omia juttujaan kehuskella). Ranskalaiset tällainen käytös saa hieman hämilleen. Täällä rehellisyys ei peri maata, tai jotain.

Viimeksi eilen postissa kassahenkilö erehtyi laskuissaan ja huomautin siitä. Summa oli puolet alhaisempi kuin mitä ostin Unicefin joulukortteja ja postimerkkejä. Kassahenkilö oli laskenut vain yhden merkin kymmenen sijasta ja huusi (juu, Ranskassa huudetaan ja huudahdellaan), että "Voi madama kuinka kilttiä, että huomasitte virheen."
No, ei hän siitä huomaamisesta iloinen ollut, vaan siitä huomauttamisesta. Vastasin, että ei se ole kiltteyttä vaan normaalia, madame. Kassahenkilö katsoi minua sitten helpottuneena kieroon. Mikälie kumma ulkomaanhattutäti taas.

Enivei. Aina välillä minulta kysytään, että mistäs päin muoilmaa sitä tullaan ja jatkossakin kerron mielelläni uteliaille esiäitieni maasta, pienestä kaukaisesta satujen tasavallasta, missä elää itsepäinen ja sisukas heimo, jolle ei isotella. Meitä ulkosuomalaisia on 2 miljoonaa. Se on suomalaisissa mittakaavoissa iso määrä. Se tarkoittaa montaa asiaa. Moni on Suomessa ollut aikoinaan kaukomielinen, halajanut muille maille. Tai sinne on lähdetty, kun kotimaasta ei ole löytynyt sitä mitä on etsitty. Pieni maa, pienet resurssit. Tai sitten se pimeys ja kylmyys...

Mutta ei maksa vaivaa itsenäisyyden juhlan kunniaksi itse kunkin miettiä mistä on tultu ja mitä se tarkoittaa, Ylipäällikön käsky tai ei.



*hanurin tietämiltä haettua mutuhuttua

torstai 9. marraskuuta 2017

Luettu: The Stone Sky, N.K. Jemisin (2017)

N.K. Jemisinin kotisivut

kustantamo: Orbit (08/2017)
sivumäärä: 464 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #3


Järisyttävän sarjan murtava päätös.

Huom. sisältää juonipaljastuksia!!!

Odotin The Stone Sky'ta kuin, noh, kuuta nousevaa. Aloitin lukemisen heti sen ilmestyttyä lukulaitteelle elokuussa. Ja luin ja sitten välillä lakkasin lukemasta. Päätösosa ei pitänyt minua yhtä lailla pauloissaan kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, jotka ravistelivat siinä määrin, että luin ne melkein yhdeltä istumalta. Ehkä N.K. Jemisinin luoman maailman uutuudenviehätys oli kulunut hiljalleen loppuun (tuskin) tai sitten olin itse siinä mielentilassa, että kirjan tunnelma ei istunut ajatushorisonttiini.

Kirja on hyvin synkkä jo pelkästään ilmapiirin puolesta. Taivaasta sataa tuhkaa, maailmanloppu on tullut ja sankarittaren pitkäaikainen ystävä/rakas on muuttunut kiveksi. Synkkähän tämä sarja on alusta alkaenkin, mutta The Stone Sky'ssa entisten osien dramaattisten tapahtumien paino alkaa painaa hieman liikaa ja niiden päälle kasautuu aina vain uusia. Essun ei ole vieläkään löytänyt tytärtään, vaikka tietää Nassunin liikkuvan vanhan vihollisensa Schaffan seurassa ja heidän punovan omia juoniaan.

Essunin velvollisuudentunto estää häntä lähtemästä etsimään tytärtään ja sen sijaan hän jatkaa matkaa Castriman tuhosta selvinneiden kanssa kohti uutta kaupunkia. He tarvitsevat voimakasta orogenea suojelemaan taivaltaan. Essunilla on vain pieni suuri ongelma. Joka kerta kun hän käyttää voimiaan, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Tämä uusi ongelma luo tarinaan asetelman, jonka lopputulemaa lukija ei halua tietää. 

Jemisinin teksti on tarinan tummuudesta huolimatta kevyttä ja dialogit nokkelia. Hän välttää paatosta ja lukijalle suodaan myös viihdyttäviä kohtauksia vastapainoksi lopussa häämöttäville uhille. Kirjan sivuhenkilöistä Essunin entinen naapuri, nuori lääkäri Lerna saa enemmän tilaa Essunin elämässä. Heidän suhteensa ei varsinaisesti syvene, mutta Essun päästää miehen vihdoin lähelleen. Se ei tule lukijalle yllätyksenä, koska Essun on aina kaikesta itsenäisyydestään ja itsepäisyydestään huolimatta tarvinnut läheisyyttä ja rakkautta. 

Essunin stone eater ystävä Hoa on sarjan päätösjakson toinen päähenkilö. Hänestä paljastuu koko tarinan kertojanääni ja kirjassa on monta lukua takaumaa Hoan entisestä elämästä, ajoista jolloin kaikki alkoi. Jemisin solmii taitavin sormin tarinansa irralliset langanpätkät ja jokainen mysteeri saa selityksensä. Siitä huolimatta pidin näitä takaumia pakkopullana, välttämättömänä pakkona lukea/kahlata läpi. Ne rikkoivat tekstin rytmin ja loivat siitä raskaamman. Kirja vaatii pitkää pinnaa.

The Stone Sky'ssa sarjan pääteemojen, maailmanlopun, rotuerottelun ja syrjinnän, ohelle nousee uusi teema. N.K. Jemisin kirjoitti tarinaansa samaan aikaan, kun hänen omassa elämässään tapahtui järisyttäviä asioita. The Broken Earth sarjan alussa äiti menettää lapsensa. Sarjan loppu heijastelee sen aloitusta. Pahimmiltakaan murtumilta ei vältytä. Lukijaa ei päästetä helpolla. Jemisin käsittelee äiti-tytär -suhdetta brutaalin realistisesti. Äidinrakkaudelle ei ole vertaista, mutta usein lapsi tajuaa sen liian myöhään. 

Kaiken päätyttyä alkaa kuitenkin uusi maailma, niin monella tapaa kuin mahdollista. Miellyttikö se minua? No totta hemmetissä. The Stone Sky on tyylikäs päätös sarjalle, joka sijoittuu fantasiakaanonin kirkkaimpiin tähtiin.

N.K. Jemisin on palkittu sarjastaan kahdella Hugo-palkinnolla. Hänen fantasiansa on taiantäyteistä ja tummaa. Suosittelen sitä niin fantasiaa jo lukeville kuin heille, jotka eivät ole sitä oikein vielä uskaltaneet kokeilla. 


Postaukseni edellisistä osista löytyvät täältä (The Fifth Season #1) ja täältä (The Obelisk Gate #2).



perjantai 3. marraskuuta 2017

Koulutuksen tasa-arvosta ja monikielisyydestä

Paris lokakuussa.


Ranskalainen anoppini pyysi myyjältä jotakin helsinkiläisessä ruokakaupassa ja lisäsi pyynnön loppuun kohteliaasti s'il vous please. Lausahdus jäi elämään niin perheemme suomen- kuin ranskakielistenkin jäsenten parissa.  Myyjä sen sijaan ei tainnut itse pyyntöä ymmärtää, mutta ilmeen perusteella loppu meni perille.

Kieltä voi puhua ja kirjoittaa monella eri tavalla. Eri versioista on vaikea sanoa, mikä on se oikein tapa. Äidinkielenopettaja tietenkin osaisi kertoa, mikä lause on oikeinkirjoitettu, mutta oikeinkirjoitus onkin eri asia kuin hyvin tai ymmärrettävästi kirjoitettu. Kieli elää, liikkuu, paukkuu ja naksahtelee niin kuin vanha puu syysmyrskyssä.

Sopeutamme puhekielen sujuvasti riippuen puhekumppanista. Kieli on tapa erottua tai sulautua joukkoon. Sillä voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa erinomaisuutensa. Ranskassa "hyvin puhuva" henkilö mielletään korkeasti koulutetuksi ja yhteiskunnan ylemmän luokan edustajaksi. Hyvin puhuvan henkilön ei välttämättä tarvitse käyttää kirjakieltä. Ranskassa kirjakieli joka tapauksessa eroaa niin paljon puhutusta, että sen "puhuminen" kuulostaisi äärettömän naurettavalta. Kielellisesti paremmuuttaan osoittava ranskalainen käyttää sivistyssanoja ja välttää kielioppivirheitä ja slangia. Tämän lisäksi hänellä on yleensä hieman falsettiin taipuva intonaatio, joka pidemmän päälle antaa kuulijalle ihottuman.

Kirjallisessa viestinnässä toimii sama kuvio. Töissä vastaanotan työhakemuksia ja hakijoista erittäin suuri osa taitaa huonommin ranskaa kuin minä, kurja ulkomaalainen. Tämä on harmittavaa, koska se lähinnä paljastaa ranskalaisen julkisen koululaitoksen epäonnistuneen tehtävässään. Kielellä erotutaan niin hyvässä kuin huonossa. Rahalla maksetaan paremman kansan lapsukaisille tukiopetusta.

Suomessakin kehitys on menossa tähän suuntaan. Pelkkä kouluopetus ei enää riitä vaan luku- ja ilmaisutaidon puolesta perustetaan kampanjoita. Toistaiseksi riittää, että lapsia ja nuoria kannustetaan lukemaan kirjallisuutta vapaa-ajalla. Mutta samaan aikaan yritysten tai opettajien tarjoama maksullinen tukiopetus laajenee. Aiemmin tukiopetus miellettiin tarpeelliseksi niille oppilaille, joilla oli vaikeuksia, mutta muoti on menossa siihen suuntaan, että tukiopetuksella vanhemmat maksavat lapselleen tasokkaamman opetuksen kuin mitä julkinen opetuslaitos voi tarjota. Koulutuksen määrärahojen leikkaukset ovat johtaneet tähän. Koulutuksen tasa-arvo on Suomessa vaarassa.

Suomessa oleillessani kiinnostun kirjakielellä puhuvista. Miksi kukaan haluaa puhua kirjakieltä Suomessa, missä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ei tradition mukaan ole mainostettavan arvoinen asia? Suomessa kirjakieltä puhutaankin, jos halutaan mainostaa kuuluvansa sivistyneempään osaan yhteiskuntaa. Olen tulkinnut, ettei kirjakielellä puhuminen Suomessa kielikään statuksesta vaan henkisestä pääomasta. Halutaan erottua junteista.

Jostain syystä joissain piireissä kirjakielellä puhuminen mielletään paremmaksi, hienommaksi tai sivistyneemmäksi kuin sillä omalla murteella puhuminen. Moni näistä kirjakieli-ihmisistä kavahtaa stadin slangiani. Se on puhekieleni. En osaa edes puhua kirjakieltä, hyvä että osaan sitä kirjoittaa. Hyvin usein nuoruudessani muilta paikkakunnilta kotoisin olevat luulivat minun jotenkin brassailevan, kun puhuin niin kuin puhuin. Stadilaisia nyt muutenkin pidettiin leuhkina. Tokihan pääkaupunkiseutulaisia on aina hieman naurattanut kuulla muulta tulevien murteita, mutta ei siksi että murteissa sinänsä olisi jotain hassua, vaan siksi, että ne ovat osa itse kunkin persoonaa ja tuovat hauskalla tapaa esiin henkilön taustoja. Ymmärrän kyllä, jos leveästi murtava henkilö vaihtaa kirjakieleen. Joukosta erottuminen ei ole aina hauskaa.

Monikielisyydestä voi olla niin haittaa kuin hyötyäkin. Olen kirkonkirjojen mukaan suomenruotsalainen. Se on hyvä, jos asuu pienessä rannikkokaupungissa, jolla on hassu ruotsinkielinen nimikin. Se voi olla hyvä, jos halajaa Hankeniin opiskelemaan tai jos asuu siellä missä muutkin NJK:n venekerhon jäsenet. Itä-helsinkiläiselle siitä ei varsinaisesti ollut hyötyä aikana, jolloin kävin kouluja, koska lähistöllä ei tarjottu opetusta äidinkielelläni. Näin ollen ja yleisen svedupelle-vihan* ilmapiirin vallitessa ruotsini näivettyi ennen kuin pääsi edes kukoistamaan. Suomi tukahdutti ruotsini. Jollain toisella asuinalueella näin ei ehkä olisi käynyt tai jollain toisella aikakaudella.

Perimässäni sekoittuu neljä kulttuuria ja kieltä: suomi, ruotsi, karjala ja stadi. En ole koskaan osannut olla täysin suomalainen tai suomenkielinen. Olen sekakielinen tai monikielinen, täysin sekarotuinen. Lisätään tähän vielä ulkosuomalaisuus ja ranskan eri kielet, plus ne kaikki muut kielet, joita yritän ylläpitää. Olen kielisekasikiö.

Pitkään monikielisyyteni on tuntunut minusta taakalta, vaikealta ja hankalalta kielipuhtauteen pyrkivän kulttuurimankelin otteissa. Siinä vaiheessa kun ryhdyin kirjailijaksi, sain toden teolla huomata kuinka sinnikkäästi tätä monikielisyyttä vihataan. Kirjoitan suomeksi ja mielestäni suomea, mutta sellaisenaan kieleni ei mene kaikkien kielipuhtausvaatimuksista läpi, ei vaikka sen olisi sataprosenttisen suomenkielinen kustannustoimittaja toimittanut. Toisille lukutaito on enemmänkin lukutottumustaito. On niin totuttu siihen yhteen suomeen, ettei muille ole tilaa.

Monikielisyys on niin arkinen asia Ranskassa, ettei siihen kiinnitä huomiota, jollei joku halua varta vasten erottua erinomaisella täydellisellä ranskallaan. Ranskankielentaitoa on vaalittava ensi sijaisesti kouluissa. Vanhempien olisi myös huolehdittava, että heidän lapsensa lukevat riittävästi kirjoja. Valitettavasti juuri niiden perheiden lapset, jotka eniten tarvitsisivat taitoa lukea, kirjoittaa ja puhua hyvin, jäävät kirjallisuudesta lähes paitsi, koulun pakkopullaklassikoita lukuun ottamatta.

Suomalaisten pitäisi miettiä mikä on tärkeämpää: se että vain ylemmät yhteiskuntaluokat taitavat virheettömän suomenkielen vai se, että kaikki taitaisivat monipuolisesti niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia kieliä ja ymmärtäisivät toisiaan. Luku- ja kirjoitustaito on vaarassa, jos pyritään suuren maailman tapaan sulkemaan monikieliset ja sekakieliset ulkopuolelle järjettömillä puhtausopeilla. Ranskassa tämä on ollut yleisesti hyväksytty käytäntö niistä ajoista lähtien, kun munkeille alettiin opettaa latinaa.

Monikielisyys voi olla taakka, mutta on siinä ilonsa myös. Ymmärrän useampaa kieltä kuin osaan kirjoittaa tai puhua. Samalla osaan luoda sydämenkielelläni tekstiä, joka ei ole ainoastaan suomea vaan myös jotain paljon enemmän. Riippuu lukijan tottumuksista, meneekö teksti perille vai ei.



*svedupelle-viha on suomalaisen rasismin muoto, joka suuntautuu ruotsalaisia, suomenruotsalaisia ja muuten vain ruotsia puhuvia kohtaan, ja varsinkin, jos Leijonat ovat juuri hävinneet perivihollista vastaan. Tämä viha on hieman laantunut aikojen saatossa, mutta saattaa putkahdella esiin yhä keskustelussa ruotsinkielen opiskelun pakollisuudesta. Stadin slangin sanoista suuri osa juontaa juurensa ruotsinkielestä. Suomi nousi viralliseksi kieleksi vasta 1863. Helsingissä nämä kaksi kieltä sekoittuivat toisiinsa. Veikkaan, että stadin slangia kavahdetaan tästäkin syystä.